Kujalta löytyy ruumis, jota on ilmiselvästi kidutettu. Tapausta tutkiva etsivä John Carey järkyttyy pahasti: uhri on hänen ystävänsä. Sarjamurhaaja vaanii Enkelten kaupungissa, eikä kukaan ole turvassa.
Sierran poliisiseikkailut ovat edenneet jo neljänteen osaansa, mutta tällä kertaa tuttu konsepti on saanut uuden suunnittelijan. Kolme aikaisempaa osaa kyhänneen Jim Wallsin loikattua Tsunamin leipiin on hänen tilalleen astunut Los Angelesin entinen poliisipäälikkö Daryl Gates. Saman tien vaihtuu sankarikin: Sonny Bonds luovuttaa kentän John Careylle.
Tappajan jäljillä
Police Quest 4:n juoni alkaa tutulla jenkkisarjatyylillä: murharyhmän etsivä John Carey on hälytetty tutkimaan kujalta löytynyttä ruumista, joka yllättäen paljastuukin sankarin vanhaksi kaveriksi. Uhria on ilmiselvästi kidutettu ennen murhaa, eikä liimaakaan ole säästelty. Tasaiseen tahtiin kaupungissa tapahtuu sarja samanlaisia murhia. Pian Los Angelesin asukkaat ovat pelosta suunniltaan ja kaikki pelkäävät joutuvansa sadistisen sarjamurhaajan seuraavaksi uhriksi.
Tehdessään parhaansa pelottavan tappajan löytämiseksi John törmäilee julkisen sanan kanssa ja saa tuntea työnsä todellisen paineen niskassaan. Muutaman piinallisen päivän jälkeen sankari tietenkin saa tarvittavan älynväläyksen, paha saa palkkansa ja LA on jälleen turvassa.
Digitoitua toimintaa
Muu voi vaihtua mutta käyttöliittymä ei: seikkailun ohjastelu sujuu vanhaan tuttuun Sierra-tyyliin, jossa ikonit valitaan joko omasta paneelistaan tai hiiren oikeaa nappulaa klikkailemalla. Muutoksiakin on kuitenkin tehty, sillä aikaisemmin ruudun yläreunasta löytynyt kontrollipaneeli on tipahtanut ruudun alareunaan. Vaikka vaihdos ei kuulosta suurelta, on se sitäkin ärsyttävämpi etenkin vanhempia Sierroja pelanneille. Vasta muutaman tunnin sohimisen jälkeen alkaa uusi sijainti iskostua selkäytimeen, eikä rikkaista kielikuvista ole kyseisenä aikana puutetta. Kun muutokseen on vihdoin tottunut (tai saanut työvoiton), toimii se mukavasti, kuten Sierran systeemi yleensäkin.
Näkyvin ero sarjan aikaisempiin tuotoksiin on pelin graafisessa ilmaisussa: peli on tällä kertaa toteutettu kokonaan digitoituna. Hahmot ja niiden liikehdintä on digitoitu videolta, ja pelissä onkin Sierran tähän mennessä paras animointi. Lisäksi hahmot ovat todella suurikokoisia, eikä niissä edes ilmene turhaa palikoitumista lähemmäs pelaajaa asteltaessa. Jopa taustat on ensin kuvattu videolle. Digitoinnilla on tietenkin myös huono puolensa, mistä pahin on kuvien osittainen suttuisuus. Normaali VGA-tarkkuus ei yksinkertaisesti riitä puhtaan digitoidun kuvan tuottamiseen. Ilmeisesti tätä ajatellen peli tukeekin tarkempaa näyttömoodia, mutta ainoa huomattava muutos on ikoneiden muuttuminen pienemmiksi, mikä pelkästään haittaa pelaamista.
Taiteen digitoinnin takia poimittavien esineiden keksiminen on myös todella työn takana, sillä kaikki kamat tuntuvat osalta taustaa, eivätkä mitenkään pistä esiin potentiaalisina inventaarion täyttäjinä. Joskus oikeat tavarat löytää vasta muutaman minuutin hosumisella.
Äänipuolellaankin Police Quest 4 tarjoaa digitoitua tavaraa, ja se on omaa luokkaansa Sierran aiempiin yrityksiin verrattuna. Siinä missä pelaaja aiemmin on joutunut tyytymään vienoihin kolahduksiin ja kitinöihin, ovat nelososan samplet todella hyvin sopivia. Kadulla kävellessä kuuluu ohi kiitävän liikenteen melua ja natsin kuuntelemasta Fuhrerin palopuheestakin on peliin digitoitu melko pitkä pätkä.
Musiikkipuoli on melkoisen keskitasoista kortista riippumatta, muutama kappale erottuu edukseen, mutta suurin osa jää tyylikkäiden efektien alta kuuluvaksi taustameluksi.
Unohdettu juoni
Surukseni joudun toteamaan, että pelistä huomaa sen olevan sarjansa neljäs osa. Juoni on nimittäin niin puhki kulutettu ja läpinäkyvä, että aika ajoin pelaajan valtaa ylitsepääsemätön deja vu -tunne. Idea, jonka mukaan ensimmäinen murhattu on sankarin tuttu, ei enää tuhannen kerran nähtynä saa pelaajaa/katsojaa kiinnostumaan. Olisipa Gates tyytynyt eläkepäivillään puutarhan hoitoon tai muuhun sopivampaan ajanvietteeseen ja antanut ammattilaisten hoitaa hommansa.
Pelin juonenkuljetuksessa on myös toinen ärsyttävä piirre, sillä seikkailu on todella lineaarinen. Jos et tee tiettyjä asioita oikein ja juuri oikeassa järjestyksessä, ei peli etene.
Ruikutuslista jatkuu yhä, sillä osa ongelmista on todellisia pilkunviilaajan hekumapisteitä. Erityisesti toimintakohtaukset on ajoitettu niin tarkoin, että onnistuminen tuntuu joskus olevan nanosekunneista kiinni. Kuuluisa kuolo-manaus-lataus-ruljanssi jatkuu ja jatkuu, mutta toimintakohtien vihdoin selvittyä peli loppuukin pian kesken kaiken. Tosiasia näet on, että PQ4 on onnettoman lyhyt peli, jossa suurimmat paikoilleen hyytymiset aiheutuvat ajoitusongelmista ja muutamista pilkunrakastelukohdista. Monet eivät myöskään pidä PQ4:n hyvin tarkasta aitojen poliisirutiinien ja työskentelytapojen emuloinnista.
Toki pelissä on positiivisiäkin puolia, joista huomattavin on sen iänikuisen autolla kaahailun pois jättäminen (vihdoinkin!). Kaupungilla kulkeminen on toteutettu kartalla, josta pelaaja voi valita haluamansa kohteen. Itseäni miellytti myös kakkososasta tutun ampumaradan palauttaminen aktiivikäyttöön, tällä kertaa tosin parannettuna ja pidennettynä versiona. Tunnelman luonnissakin seikkailu onnistuu kämmätystä juonesta huolimatta paikoitellen tehokkaasti, mikä ilahduttaa etenkin loppua kohti mentäessä.
Hymyile tai kuole
Ärsyttävintä Sierran viimeaikaisissa peleissä on niiden tarjoama pakkohauskuus, mitä harjoitetaan etenkin peleissä, joihin turha irvailu ei sovi. Jos PQ4:n tunnelma vielä muuten toimii, onnistutaan sitä aina sopivin väliajoin latistamaan täysin asiaan sopimattomilla sisäpiirivitseillä tai tuhoavasti asetetuilla Beavis & Butthead -sutkautuksilla. Väittäkää minua tosikoksi, mutta mielestäni peliin, jossa tutkitaan sadistisen sarjamurhaajan verisiä jälkiä, ei sovi vitsailu talon firman peleistä tai TV:ssä koheltavista piirroshemmoista.
Erityisesti hermojani rassasi kuolinsyytutkijan toimiston ärsyttävä vastaanottoapulainen. Oikealla tavalla rakennettu hauskuus kuitenkin sopii, mistä esimerkkinä ilmoitustaululta löytyvä viesti Twin Peaksin tukkimuorilta. Kunpa pelin kyhääjät olisivat seuranneet Gabriel Knightin tekijöitä ja yrittäneet oppia edes jotain. Kaiken kattavaa fiilistä yritetään pääosin rakentaa graafisin apukeinoin, kuten alun verisillä ruumiilla tai myöhemmin jääkaapista löytyvällä irtopäällä. Vaikka murhaajan uhrit eivät välttämättä sovi pikkulasten silmille, saavat ne vanhemman pelaajan lähinnä voivottelemaan tuskissaan kliseiden parissa.
Hyönteismyrkyllä olisi kysyntää: Sierran hiljattain käyttöön ottama uusi engine tuntuisi vielä kaipaavan viilausta oikein isomman rassin voimin. Police Quest 4:kin on saanut oman osansa ötökkäongelmista, ja peli vaatiikin (ainakin oma versioni) kaksi korjaustiedostoa ennen pelaamisen sujumista. Silti peli onnistuu yhä sekoamaan kolmannen päivän aamuna, ellei älyä suorittaa kaikkia vaadittavia tekoja. Tarvittavat tiedostot kannattaa imuroida Pelit-purkista ennen pelisession aloittamista, sillä vanhat tallennukset eivät toimi päivitetyn version kanssa.
Jotain on sentään saatu jo valmiiksikin korjattua, sillä muita uusia Sierroja vaivaava tallennusten lataustauti ei tunnu peliin hampaitaan iskeneen.
Kaiken kaikkiaan Police Quest 4:n nojaa liikaa grafiikkansa varaan jättäen juonen aivan liian heppoisiin kantimiin. Vaikka peli onkin suurimman osan aikaa kaunis katsella ja kuunnella, on visuaalinen ilmaisu syönyt tilaa pitemmältä ja vapaammalta peliltä. Pitkähköstä valitusruljanssista huolimatta peli onnistuu viihdyttämään vanhaa pilkunviilaukseen jo valmiiksi karaistunutta Police Quest -fania, mutta herkempinahkaiset saattavat tuntea olonsa tuskaisaksi.
81
