Pari palaa Predator-artikkelin tekstistä oli taittovirheen takia jäänyt kuvien alle. Tässä osuus kokonaisuudessaan.
Pelit-brändi anoo anteeksiantoa ja vannoo, että näin ei enää ikinä tapahdu uudestaan! *
Pahaa verta
2010-luku oli hiljaista aikaa Predator-pelien suhteen. Nimród Antalin vuosikymmenen alussa ohjaama keskinkertainen toimintaelokuva Predators (2010) ei innoittanut kuin mobiilipelien tekijöitä. Niitä ilmestyi kuitenkin kolme erilaista.
Game-in-Logicin Predators: The Great Hunt on tappelupeli, jossa kahden eri predatorin lisäksi hahmoina nähdään xenomorph sekä kaksi elokuvassa nähtyä ihmishahmoa, spetsnaz-erikoisjoukkoihin kuuluva Nikolai ja yakuzan tappaja Hanzo. Veretön toiminta, kankeat kontrollit sekä hyppyyn ja lyöntiin rajoittunut liikevalikoima tarkoittaa kuitenkin sitä, ettei pelaamisesta pysty juurikaan nauttimaan.
Gameloftin Predators, jossa ohjataan Adrien Brodyn esittämää palkkasotilas Roycea, on onneksi edellistä parempi yritys. Nopeatempoisessa toimintatasohyppelyssä taistellaan predatorien lisäksi myös planeetan muita asukkaita, kuten lentoliskoja ja lihansyöjäkasveja, vastaan. Välillä näkymä muuttuu 3D:ksi Roycen paetessa häntä jahtaavaa predatoria. Vaikka pelillä ei ole kestoa kuin kolme varttia, heikohko pelattavuus yhdistettynä vaikeisiin pomotaisteluihin tekevät sen läpäisystä ennen kaikkea turhauttavan kokemuksen.
Angry Mob Gamesin iPhonella ja iPadille suunnattu Predators vaihtaa näkökulmaa sekä kirjaimellisesti että kuvainnollisesti. Kyseessä on isometrisestä kuvakulmasta kuvattu nopeatempoinen ja runsasverinen hack and slash, jossa pelaajan ohjaama predator teurastaa kymmeniä ihmisvastustajia tehdessään kunniaa klaanilleen napakoiden kosketuskontrollien avustamana. Mitä tyylikkäämpi tappo, sitä suuremmasta kunnianosoituksesta on kyse.
Predators onnistuu lajityyppinsä edustajana ennen muuta sen vuoksi, koska se tietää, mitä ihmiset haluavat kokea pelatessaan predatorina. He eivät halua haaskata aikaansa keräämällä esineitä. He eivät halua vaivata aivojaan puzzleilla. He haluavat silpoa, suolistaa ja surmata. Kohteen etsiminen lämpökatseella, syöksyminen tämän kimppuun ja ihmisparan nostaminen ilmaan ranneterillä saa pelaajan todella tuntemaan itsensä hengenvaaralliseksi saalistajaksi.
Tuo ylivoimaisuuden tunne saavutetaan valitettavan harvoin Predator-sarjan peleissä. Ikävä kyllä tähän ei pystynyt kunnolla myöskään tänä keväänä julkaistu Illfonicin epäsymmetrinen moninpeli Predator: Hunting Grounds, jossa predatorin luontaista ylivoimaisuutta heikennetään pelitasapainon vuoksi.
Ötökkäjahti
Viimeisen kolmen vuosikymmenen aikana on tehty vain 12 Predator-peliä, joista puolet julkaistiin ainoastaan mobiililaitteille. Hahmo on itse asiassa esiintynyt useammin Alien vs Predator -sarjan peleissä avaruuden toiseksi vaarallisimman väijyjän, xenomorphin, rinnalla. Eikä ihme. Raskaasti aseistautunut sotilasjoukko taistelemassa avaruushirviötä vastaan on luonteva lähtökohta videopeleille. Ainoa sitä vetoavampi idea on laittaa sama sotilasjoukko taistelemaan kahta erilaista avaruushirviötä vastaan.
Hirviöduolta on ilmestynyt kaikkiaan 14 yhteistä peliä. Ensimmäisen kerran olennot kohtasivat toisensa kuitenkin helmikuussa 1990 Dark Horse Presents -sarjakuvalehden sivuilla julkaistussa lyhyessä tarinassa (eli 9 kuukautta ennen Predator 2:ssa nähtyä xenomorphin kalloa). Parivaljakko sai oman nelinumeroisen lehtensä kesäkuussa 1990.
Ensimmäinen yhteispeli, Jorudanin kehittämä Alien vs Predator, ilmestyi syyskuussa 1993. Acclaimin Super Nintendolle julkaisema Streets of Rage (1991) -tyylinen beat ’em up muistutti tarinaltaan edellä mainittua sarjakuvaa, sillä molemmat sijoittuvat xenomorphien valloittamiin siirtokuntiin. Sarjakuvassa siirtokunnan nimi on Ruyshi. Pelissä kyseessä on Vega 4 -planeetalla sijaitseva New Shanghai.
Vuosi on 2493, joten ensimmäisen Alien-elokuvan (1979) tapahtumista on kulunut 371 vuotta. Pelaaja ohjaa yhtä predatoreista, jotka saapuvat paikalle mielenkiintoisen saaliin houkuttelemina. Kuudesta kentästä koostuvassa pelissä tapetaan läjäpäin hienosti animoituja facehuggereita, chestburstereita sekä täysikasvuisia xenomorpheja pääasiassa lähitaistelussa, vaikka pelaaja voi heitellä alieneiden jostain syystä pudottamia heittokiekkoja sekä keihäitä. Olkapäällä sijaitseva plasmatykki toimii erikoishyökkäyksenä.
Tähän mennessä kaikki kuulostaa mainiolta, mutta valitettavasti pelistä löytyy yksi ratkaiseva virhe, johon yhdelläkään tappelupelillä ei ole varaa sortua, eli tylsyys. Ruudulla voi olla kerrallaan vain kolme vihollista, joista yksikään ei tarjoa minkäänlaista haastetta. Pelaamisesta tulee nopeasti aivotonta hyökkäysnapin painelua. Ongelma korostuu entisestään ylikestäviä pomovastuksia vastaan taistellessa.
Peliä vaivaavat myös ponneton äänimaailma sekä verettömyys. Predatorien ja alieneiden kohdatessa odotan näkeväni irtoraajoja tai edes veriroiskeita, en muutamasta oikeasta suorasta tuupertuvaa avaruusmörköä. Jahti jatkui kenties vielä tätäkin yksitoikkoisempana Acclaimin marraskuussa 1993 Game Boylle julkaisemassa sisarteoksessa Alien vs Predator: The Last of His Clan.
* Vannominen rajoittuu Predator-peleistä kertoviin artikkeliehin
