SSI:n luovuttua perinteisestä AD&D-systeemistä on aika kokeilla jotain uutta. Jaimi McEntire on ilmeisesti saanut ideansa suoraan klassisesta Amigan Fairy Talesta. Pähkinänkuoressa peli onkin Fairy Tale mallia '92, eli yksittäinen hiippari seikkailee ympäri isometristä maailmaa suorittaen kaikenlaista roolipelisählää.
Fairy Tale on suomeksi satu, mutta vaikka nimi lähinnä viittaakin keijukaisiin ja kiltteihin haltiakummeihin, ei näin ole aina.
Yksi pieni sankari se marssi näin...
Satu alkaa varsin synkästi. Sankarimme opettaja murhataan raa'alla tavalla ja poikaa pidetään syyllisenä. Kellään ei ollut mitään rauhallista ja syrjäänvetäytyvää parantajaa vastaan, joten ainoa hänen kuolemastaan hyötyvä olisi oppipoika, joka perii parantajan aseman.
Itse asiassa hyvinkin monella on kaunoja parantajaa vastaan. Mestari nimittäin piti yhteyttä varsin hämäräperäisiin henkilöihin ja nähtävästi tiesi liikaa, kuten myöhemmin selviää.
Tarinamme alussa sankarimme on hyvin avuton. Hän osaa loitsia, muttei omista taikasauvaa. Hän osaa miekkailla, mutta ainoana aseenaan hänellä on ruikku tikari. Asetelma on siis hyvin klassinen.
Niks naks
Hahmon ohjailu hoituu joko hiirellä tai näppäimistöllä. Tosin hiiren voi unohtaa samantien, sillä rottakursori tahmaa erittäin ikävästi. Liikkeen kanssa ongelmia on myös itse sankarillla. Matkaaminen on ärsyttävän nykivää menoa: ruutu liukuu askeleen menosuuntaan ja pysähtyy sitten pikku hetkeksi, jonka jälkeen meno jatkuu jälleen.
Muuten kontrollointisysteemi on varsin kelvollinen. Tabilla tai hiirellä valitaan toiminto ruudun keskellä olevasta valintapalkista ja tämän jälkeen se, mihin toiminto kohdistetaan. Pienellä harjoittelulla hahmon kontrollointi sujuu hyvin rivakasti.
A&DD-roolipeleissä mittava taiankäyttö on avain useimpien ongelmien ratkaisemiseen. Prophecyssä taasen on tyydytty vain kymmeneen loitsuun, jotka tosin ovat paljon ytympää tavaraa. Taikasauvan laatu vaikuttaa loitsujen tehoon, ja magiapisteiden huvettua voi taikomista jatkaa _ tosin terveyden kustannuksella.
Kliseiden kirous
Grafiikka on yleisesti ottaen ok ja varsinkin keskusteluja ennen olevista animaatioista paistaa läpi vaivannäkö. Tosin näitä samoja animaatioita joutuu käymään läpi joka ikinen kerta, kun henkilöille keskustelee, mikä niin sanoakseni vie parhaan terän pois.
Kymmenen haisevan kamelin kirput sen päälle, joka keksi avainsanasysteemin. Propheryssä nimittäin kaikki keskustelu hoidetaan ultimatyyliseen "Minä sanon sanan, sano sinä monta" ja tämä on e-rit-täin ärsyttävää. Kaiken kukkuraksi eräät henkilöt tietävät samasta asiasta enemmänkin, kunhan vain toistaa aihetta kolme-neljä kertaa.
Kuolinkorahduksia, aseiden kalsketta ja loitsujen ääniefektejä lukuunottamatta audiopuoli on aika surkeaa. Musiikki on ärsyttävää, iloisen kevyttä pimputusta johon ehtii kyllästyä alta aikayksikön, eikä asiaa auta pätkääkään, vaikka musiikki muuttuu maan alle mentäessä. Alakertaa kolutessa ehtii kyllästyä tuhat kertaa "aavemaiseen ja jännittävään" sävelmään, jonka jännitystunnelma on tasan Pikku Kakkonen -luokkaa.
Prophecy of the Shadowilla olisi ollut kaikki edellytykset hyväksi roolipeliksi, mutta keskitasoa huonompi toteutus ja alun jumiutusongelmat huvettavat mielenkiinnon hyvin nopeasti. Tällaisenaan Prophecystä on iloa vain vannoutuneille fairytalesteille.
PS. Rosvojen piilopaikan salasana on ZINfandel, ei ZNfandel. I hukkuu Z:n sekaan helposti.
79
