Eric Fox on ensimmäisen vastaantulevan minihameen perään liimautuva vastenmielinen ääliö, joka hyödyntää meedion lahjojaan esiintymällä hämyisissä klubeissa taiteilijanimellä Psychic Flash. Tämä kaikki on kuitenkin muuttuva, kun Ericin juttusille tulee karjalainen venakkoemigrantti nimeltään Laina. Häneltä Eric oppii miten jalostaa psyykkisiä voimiaan niin, että pystyy telepaattisesti hyppäämään näkemiensä ihmisten mieleen ja näkemään ja kuulemaan kaiken mitä hekin. Koskettamalla esineitä hän luotaa niiden historiaan liittyneitä tapahtumia ja abstrakteja mielleyhtymiä.
Freud hykertelee haudassaan
Tällä kaikella on Electronic Artsin uudessa interaktiivisessa elokuvassa tarkoituksensa. Laina haluaa, että pelaaja selvittää Ericin hahmossa mitä oikeastaan on tapahtunut hänen ikkunasta pudonneelle isälleen. Varsinainen peli alkaa Lainan sukukokouksesta, josta pelaaja syöksyy sukulaisten ja perhetuttavien päissä hyppimällä ja vanhanaikaisesti nuuskimalla sekoiluun, jossa murhat seuraavat toisiaan. Isän kuolema liittyy jotenkin KGB:n psyykkisiin vakoiluprojekteihin, mystiseen ilkiöön nimeltään Max ja neljään "psyykkiseen vahvistimeen", joita kaikki tuntuvat himoitsevan.
Lopussa Ericin on kohdattava Max pelissä nimeltä Black Diamond, jossa panoksena on pelaajien mieli ja sielu, ja pelinappuloina toisen luonteen heikkouksia ja traumaattisia muistoja hyödyntäviä freudilaisia assosiaatioita esittävät ikonit. Koko interaktiivisen elokuvan perimmäinen tarkoitus onkin päästä tästä sekoboltsitouhusta ja sen henkilöistä sen verran jyvälle, että osaa tulkita näitä mielleyhtymiä oikein. Nämä taas selviävät (jos selviävät) hyppimällä tyypin päästä toiseen, luotaamalla heidän muistojaan ja yrittämällä ymmärtää niistä löytyviä unenomaisen psykedelisiä jaksoja.
Paha trippi
Jos putositte kärryiltä, ette ole ainoita. Psychic Detective on tarinana täysin käsittämätön hölmöily, jossa on enimmäkseen ala-arvoisia näyttelijöitä. Pelinä tai minään muunakaan ajanvietteenä en sitä suosittelisi suurin surminkaan, mutta siinä on kuitenkin sinällään muutamia varsin mainittavia piirteitä. Se ei ole niitä tapauksia, joissa katsellaan viisi minuuttia videota ja sitten päätetään käännytäänkö oikealle vai vasemmalle (vasemmalla kokee äkkikuoleman ja oikealla pääsee katsomaan toiset viisi minuuttia). Siinä ei ole edes monivalintakeskusteluja.
Elokuvan pyöriessä pelaajalla on käytännössä milloin tahansa mahdollisuus puuttua tapahtumiin, mutta tarina etenee omalla painollaan pelaajasta piittaamattakin _ vaikka alusta loppuun. Koska elokuva ei pysähdy hetkeksikään, pelaajan on jatkuvasti tarkkailtava ruudun reunaan ilmestyviä ikoneja, jotka ilmoittavat hänen vaikutusmahdollisuuksistaan eivätkä välttämättä muuta kuin vilahda ohikiitävänä tilaisuutena. Kaiken kukkuraksi näitä eri mahdollisuuksia voi hyvin olla kymmenenkin samanaikaisesti tarjolla. Näinollen juoni saattaa hyvin rönsyillä miltei vapaasti, ja toiminta leikkautuu lähes saumattomasti kohtauksien välillä. Pelaajalle tuleekin hupaisa tunne kuin olisi elokuvaohjaaja, joka ohjaa lukiessaan samalla käsikirjoitusta.
Ei mahdu housuihinsa
Juonipolkujen suuren vapauden ansiosta Psychic Detective myöskin kompastuu teknologian rajoituksiin. Kolmesta CD:stä saa irti noin puolituntisen elokuvan, ja samasta syystä juoni etenee niin nopeasti asiasta toiseen poukkoillen, ettei siitä pääse mitenkään jyvälle. Ilmeisesti on tarkoituskin, ettei pelaajalla ole mitään mahdollisuutta käsittää tapahtumia ja henkilöitä tarpeeksi voittaakseen loppukoetuksen, ellei elokuvaa "tee" useampaan kertaan eri tavalla. Asialla onkin ollut (Colossal) Pictures, joka on tehnyt muun muassa musiikkivideoita MTV:lle, ja tämä myös näkyy tiiviissä psykedeelisissä kohtauksissa. Ikävä kyllä elokuvan tekijöiksi tai tarinan kertojiksi ei näistä mediamiehistä ole, sillä kokonaisuus poukkoilee yhtä höyrypäisesti kuin musavideo ainakin.
Mainittavaa on kuitenkin se, että Psychic Detectivessä on teknisesti ja rakenteellisesti toimiva pelirunko, jota voi sanoa interaktiiviseksi elokuvaksi ilman lainausmerkkejä tai halveksuvaa virnettä. Jos tällä samalla periaatteella aletaan toteuttaa käsikirjoituksia, joissa on jotain tolkkua ja saadaan touhuun siedettäviä näyttelijöitä, en panisi yhtään pahakseni. Mutta toimiakseen kunnolla tämä tekniikka vaatii tarvittavien elokuvakohtausten valtavan määrän ansiosta jotain paljon parempaa kuin muutaman 600 megan CD:n. Ehkä sitten kun uusista super-CD:istä tulee arkipäivää.
85
