Enää ei ilmakitaristin tarvitse itse huulilla pärryttää Smoke on the Waterin alkutahteja, sillä multimedian usein karvainen käsi ojentaa hänelle VPickin, virtuaaliplektran, jonka avulla tennismailastakin lähtee ääni. Matka maineeseen on alkanut, man!
Quest for Fame on harvinaisen hauskaa multimediaa kitaransoiton virtuaalivirtuooseille. Pelin innoittajana on itse Aerosmith, joka esiintyy sekä lyhyissä videopätkissä että reaaliaikaisissa konserttitaltioinneissa, joissa pääsee itsekin kokeilemaan soittotaitojaan 50 000 fanin edessä.
Ideana on soittaa ennakolta äänitettyjen kappaleiden mukana, ja eteneminen kellaribändistä kohti keikkaa Aerosmithin kanssa vaatii jatkuvasti tarkempaa ja täydellisempää soittamista. Kustakin kappaleesta on erikseen mukana basso-, rytmi-, lead- ja stunt-osuudet, joista jokainen on edellistä astetta vaikeampi.
Plug and Play (music)
Pelin soittovälineenä on VPick-digitaaliplektra, joka on tavanomaista plektraa isompi ja paksumpi kapistus ja joka liittyy johdolla sarjaporttiin. Sen sisällä oleva anturi reagoi, kun plektraa napauttaa kiinteää pintaa, vaikkapa pöytää tai tennismailaa, vasten. Tennismailalla nopeiden riffien soitto muuten onnistuu varsin mainiosti.
Ruudun alalaidan tahtisarakkeessa näkyy sointujen oikea näppäilyhetki. Kun VPickillä näppäilee, kone valitsee automaattisesti kyseiselle hetkelle sopivan nuotin (oli soittohetki sitten oikea tai väärä) ja pisteitä saa oikeiden sointujen mukaan. Mikäli pisteet putoavat edes hetkeksi alle ennakkoon asetetun rajan, soitto keskeytyy ja kaverit antavat väärinsoittajan kuulla kunniansa, esimerkiksi Joe Perry huomauttaa: "Man, that sucked pretty badly." Kovin montaa kertaa eivät ammattilaiset tunarointia suvaitse ja mono heilahtaa äkkiä, jos soittotahti ei parane. Soittamisen loputtua kone laskee keskiarvon kertyneistä pisteistä, minkä perusteella ratkeaa pelin eteneminen.
Soittaminen ei ole kuitenkaan pelkkää tahtirivin kyttäämistä ja oikean ajoituksen millintarkkaa etsintää. Tärkeämpää on tuntea ja kuunnella soitettava biisi ja soittaa enemmänkin korvakuulolta ja antaa tahtirivin toimia summittaisena merkkinä, jolloin soittaminen tuntuu paljon realistisemmalta ja lopputuloskin kuulostaa paremmalta.
En vielä kolme kertaa pelin läpi pelattuanikaan osaa täsmälleen sanoa, miten peli valitsee näppäillyn soinnun. Oikealla hetkellä näppäillylle soinnulle homma on tietysti ihan selvä, mutta jos soittaa väärällä hetkellä, sointu yleensä kuullostaa siihen hetkeen sopivalta eikä kalskahda korvaan. Jos soittaminen menee kuitenkin täysin puihin rytmityksen osalta (niinkuin joskus riffimatseissa), tilanteen pikainen korjaaminenkaan ei välttämättä auta, vaan soitto on loppuun asti kuin kömpelöä näppeihinsä seonneen koulupojan rämpytystä. Hommassa on uskomattoman realistinen fiilis.
Aluksi voi olla ongelmana Aerosmith-keskisyys, mutta toki mukana on myös muutama vanha klassikko. Pärjääminen vaatii paljon harjoitusta (ja kuonoonsaannin paikallisen MC:n pojilta, jos Born To Be Wildin soittaminen hihasta vedettynä ei onnistu tarpeeksi hyvin). Lopussa vastassa on lähes Stevie Vain vertainen salamasormi, joka soittaa sen verran ripeästi, että pistää miettimään, olisiko hänellä ehkä sähköhammasharja plektrana. (Ei olisi ensimmäinen kerta...) Hänen riffiensä matkiminen ja voittaminen on lähinnä tuuripeliä eikä niinkään soittotaitoa.
Kuinka pääsen Carnegie Halliin? Harjoittelemalla.
Soittaminen on helpommallakin vaikeusasteella aluksi yllättävän vaikeaa ja sitäkin palkitsevampaa on soittaa ilman tahtisaraketta onnistuneesti. Silloin alkaa oma jalka polkea tahtia tahtomattakin ja fiilis on katossa, kun viimeinkin hallitsee homman. Myöhemmin soittamiseen alkaa hiipiä kaikenlaisia tähdiltä nähtyjä pikkuelkeitä, kuten kitaran (eikun tennismailan) nosto kohti kattoa onnistuneen riffin kunniaksi ja pään heiluttelu...
Korva saa kerrankin ansionsa mukaan, mutta silmiä sorsitaan. Quest for Fame pyörittää reaaliaikavideota, joskin videopätkien toteutus vain on hiukan ajastaan jäljessä, ja nykyaikaiset CD-asemat pystyisivät varmasti pyörittämään kauniimpaakin jälkeä. Kuva on paikoin epätarkkaa ja staattinen osa ruutua pidetään päivittämättömänä (mukaanlukien hahmot). Esimerkiksi kun Steven Tyler kommentoi jotain äänityssudiossa hän kirjaimellisesti pomppaa taustasta esiin, ja näyttää aivan siltä, kuin valokuva heräisi henkiin. No, kellaribändin laulajatyttö on ihan mukavaa katsottavaa ja lavakohtauksien visuaalisuuteen on panostettu.
Kerrankin multimediapelin kanssa on hauskaa. Kappaleiden soittamaan opetteleminen osoittautui todella hauskaksi ja pelin lataa läpipeluun jälkeenkin yhä uudestaan. Jos oikea kitaransoitto on yhtään näin hupaisaa hommaa, niin meikäläinen menee kursseille välittömästi!
88
