Kevään tasohyppely-yllättäjä on ranskalaisen Ubisoftin Rayman. Värikäs ja hauska, mutta samalla monipuolinen ja vaativa hypipompiseikkailu on hypähtänyt nyt myös PC:lle, eikä olekaan mikään aamureiska.
Raymanin taustatarina on kaikessa järkyttävyydessään täysin sopiva tasohyppelyyn: Herra Synkeä on varastanut sankarimme kotiplaneettaa suojelevan Suuren Mahtavan Protoonin, ja kuinka ollakaan, sen ympärillä iloisesti gravitoineet Electoonit ovat lennähtäneet ympäri maita ja mantuja. Mikä onnettomuus!
Mysteeriksi jää, miksi Rayman on nimetty juuri Sädemieheksi: säteitä ei nimittäin sankaristamme juuri sinkoile. Ehkäpä näkymättömät säteet pitävät Raymanin irtokappaleista koostuvaa palikkakehoa koossa?
Raymanin on kahlattava pitkin polkuja ja kärryteitä ja pelastettava ensin söpöt sähkövaraukset julmalta tuholta, jonka jälkeen seikkailu etenee Candy Chateau'n _ jälkiruoista kuuluun karkkilinnakkeeseen. Se toimii lopullisen välienselvittelyn näyttämönä kaiken pahan alun ja juuren Herra Synkeän saadessa palkkansa.
Raymaniin on oikeaoppisesti kerätty kaikki mahdolliset kliseet muista tasohyppelyklassikoista ja keksitty onneksi joukko uusiakin. Mellevä, värikäs grafiikka, hassunhilpeät äänet ja CD:ltä soiva upea musiikki kruunaavat edustavan kokonaisuuden.
Alkumetreillä Rayman tuntuu tuikitylsältä hitaasti löntystävältä hahmolta. Pelin edetessä Suuren Protoonin epäonninen vartija, Batilla-keiju, jakaa sankarillemme näppäriä ominaisuuksia, jotka monipuolistavat ja piristävät pelattavuutta.
Rayman pystyy esimerkiksi tarrautumaan yläpuolella häämöttävään ulokkeeseen saatuaan näppeihinsä lisää lihasvoimaa. Vihollisten eliminointi helpottuu näppärällä irtonyrkillä, joka tuo mieleen Treasuren kulttihitin Dynamite Headin, jossa veikeät irtopäät saivat kyytiä nyrkin sijasta. Ja lopulta Raymanin hituraiset koivet siunataan kaivatulla juoksukyvyllä. Jippii.
Miellyttävänä yllätyksenä kenttiä ei ole järjestetty tyypilliseen "kolme vaihetta ja loppuhirviö" -muottiin. Muutaman kentän välein piipahdetaan kartalla, jolla voi valita etenemisreitin tarjolla olevista vaihtoehdoista, ja voipa kertaalleen selvitettyjen kenttien kimppuun käydä uudemman kerran. Hyvä niin, sillä yhdellä käynnillä kaikkia salaisuuksia ei taatusti hoksaa.
Tasohyppelyyn yhdistetään perinteisesti rento pelattavuus ja mukavan lempeä vaikeustaso. Rayman on parhaimmillaan/pahimmillaan toista maata: Vihollisenketaleisiin on istutettu pikkuriikkisen pirullista keinoälynhitua, mikä tekee niiden eliminoimisen ajoittain häkellyttävän hankalaksi. Muutamat vaativat, liukkaat pikseliperfektionistin sielua sykähdyttävät hyppelyosuudet punnitsevat todelliset tasohyppelijän taidot.
Pelin tallennussysteemi on myös armoton: se tallentaa pelitilanteen lisäksi myös elämien ja käyttämättömien jatkoyritysten määrän. Tämä osoittautuu nopeasti turhauttavaksi ratkaisuksi: hyvän tallennuksen toivossa samoja kenttiä on pakko kahlata yhä uudestaan läpi. Kyseisen ongelman kiertää onneksi helposti yksinkertaisen petkutteen avulla. (Katso seuraavan PELIT-lehden vinkkisivu!)
Testikokoonpanolla Rayman on siisti ja sujuva niin Dossissa kuin Win95:n Dos-ikkunassakin pelattuna. Muutamat hidastumiset eivät pelattavuutta pilaa ja niistäkin pääsee eroon grafiikkaominaisuuksia säätämällä tai vaihtoehtoisesti hankkimalla Pentiumin.
Rayman on hikevistä hetkistään huolimatta hyvä tasohyppely. Se turhauttaa sopivasti, mutta osaa myös palkita. Kontrollit ovat selkeät ja sujuvat eikä yllätyksissä ole säästelty.
Mitä muuta voi ihminen vaatia?
90
