(Omistettu Korkeajännityksille ja Siivet-lehdille, monien sukupolvien klassisille lukemistoille.)
Toxic Avengerin, Hulkin ja Barbie-lehden nykyään korvatessa Kovien Miesten peruslukemiston Korkeajännityksen ("iskee kuin miljoona volttia"), lienee syytä kertoa lyhyesti, mikä oli Taistelu Englannista. Vuonna -40 (2. maailmansota) Saksan ilmavoimat (Luftwaffe, "natsisiat") aloitti massiivisen ilmasodan Englantia vastaan tarkoituksenaan pehmittää maa maihinnousua varten. Sankarillinen lentäjä Battler Britton heitti heidät lähes yksin takaisin ja voitti myöhemmin koko sodankin. Tästä on 52 vuotta.
Krauteja kahdessatoista!
Siitä taas on noin kaksi vuotta, kun edesmenneen Mirrorsoftin standilla PCW-messuilla minulle esiteltiin ensi kertaa Reach For The Skiesiä. Rowanin pojat (Amiga/ST-Falcon, Flight of The Intruder) väittivät kivenkovaa puhkipelanneensa sekä Their Finest Hourin että Secret Weapons of Luftwaffen, ja näin ollen olivat varmoja, että RFS tiputtaa ne taivaalta. Jos suuret sanat suun halkaisisivat, olisivat irtopäälaet ongelmajätettä messualueilla.
Manuaalia tutkimalla alkaa tuntua, että Rowanilla on homma hanskassa. On kunnon kampanjamoodi, videonauhuri, siipimiehiä ja radioliikennettä samplattuine efekteineen sekä lennettävänä hävittäjiä, syöksypommittajia ja raskaita pommikoneita. Eli kaikki megalentosimun ainekset. Onko Spitfire 3.0 syntynyt?
Puolustajan nurkassa pörisevät klassiset brittihävittäjät Hurricane ja Spitfire, haastajan nurkasta löytyy legendaarinen saksalainen hävittäjäkaksikko Messerschmitt Bf-109 ja (epäonnistunut) kaksimoottorinen Bf-110. Syöksypommittaja Junkers Ju-87 Stukan lisäksi mukana on raskaana kalustona pommikoneet Heinkel He-111, Junkers Ju-88 ja Dornier Do-17.
Harjoittelun lisäksi pelissä on pilottimoodi, jossa pelaaja lentää tietokoneen määräämiä keikkoja ja yrittää voittaa taistelun neljällä elämällä. Kontrollerina pelaaja voi ottaa ottaa vastuun koko kampanjasta. Brittipomo määrää tehtaat rakennuttamaan haluamiaan koneita ja määrää ne vihollismuodostelmia vastaan hypäten sitten itse kepin jatkoksi, tarkoituksenaan tylsyttää Luftwaffen hyökkäys. Saksalainen vastike taas määrää Luftwaffen maalit, rakentaa pommituslentueet, pykää mukaan saattohävittäjät ja sitten istahtaa ohjaamoon eliminoimaan Kuninkaallisia Ilmavoimia.
Pommi räjähtää
Aloitetaan iloisilla asioilla. Koneissä on älykkäät autopilotit, haluttaessa automaattisesti ampuvat kk:t ja koneesta toiseen pääsee vapaasti pomppimaan. Mutta sitten...
Donnerwetter, Himmel ja Zum Teufel! Raskaita pommikoneita ei pääse lainkaan itse lentämään ja iloisesti jytiseviä metallimunia saa munittua vain Stukalla. Pelaajan kova osa on tyytyä konekivääriampujan synkkään uraan. Kaikissa pommikoneissa on samat kolme kk-paikkaa samoissa paikoissa, mikä ei pidä pätkääkään paikkaansa. Brittisiat!
Luftwaffen sorto jatkuu hävittäjärintamalla. Saksalaishävittäjistä on kokonaan unohdettu konetykit! Itkun hetkeksi katkaisevana positiivisena huomiona Reachin Me-110 on se oikea historiallinen susi, ei Their Finest Hourin superhävittäjä, jolla on tullut pyyhittyä useampikin brittilaivue muuttolintuja säikyttelemästä.
Mutta takaisin ikäviin asioihin. Me-109:ään on jätetty toimivat laskutelineet siltä varalta, että lentäjä haluaa loikata Englantiin. Mutta 110:ssä "siipimies ei anna sinun loikata", joten unohtakaa laskutelineet. Hyvinpä on tullut LucasArtsin simut tahkottua, laskutelineethän ovat näppärä keino tiputtaa tilapäisesti vauhtia tilanteen niin vaatiessa.
Kaiken tämän voisi tietysti murahdellen jotenkuten antaa anteeksikin, jollei pelissä olisi runsaasti muitakin ongelmia, harmittavimpana koneiden outo käyttäytyminen joystickin kanssa. Keppi liikkuu, mitään ei tapahdu, keppi liikkuu, mitään ei tapahdu, keppi liikkuu, kone päättää jyrkästi nousta/syöksyä. Hienokontrolli? Kuka sellaista tarvitsee? Reach For The Skiesissä ei muutenkaan ole tavoitettu lentämisen "tuntua" kuin korkeintaan välttävästi, eikä ilmataistelun tunnetta oikein välity. Manuaalin väitettä totuudenmukaisista lentomalleista en suostu allekirjoittamaan.
Ilmojen pikku pörisijät
Koneet sinänsä ovat näppärän näköisiä ja niistä on tyylikkäästi hävitetty jyrkät kulmat. Totuttu määrä ulkonäkymiäkin löytyy, mutta koneita on ilmassa poikkeuksellisen vaikeaa erottaa toisistaan ja muutkin graafiset efektit ovat huonoja. Muun muassa kun tuhoon tuomittuun koneeseen osuu se Viimeinen Luoti, varppaa metallilintu salamannopeasti vaakalennosta tiukkaan syöksykierteeseen, mikä näyttää välillä tosi tyhmältä. Vahingoittuneiden koneiden savulaahukset ovat aivan turhan lyhyitä, eivät sellaisia tyylikkäitä laahuksia kuin esimerkiksi Prosen B-17:sssä tai LucasArtsin simuissa. Pelin pyörittämiseen pitäisi periaatteessa jo 286:kin riittää.
Doverin uljaina kohoavien kalkkikivikallioiden asemasta maasto on lanattu littanaksi, muutamien rakennusten, teiden ja jokien tuodessa vaihtelua.
Rutkasti plussaa tulee radioliikenteestä. Äänessä ovat kaikki omat koneet ja lennonjohto briteillä, vaikkei viestejä voikaan lähettää. Maailman huonoimmat samplatut viestit rätisevät silloin tällöin, peittäen hetkeksi alleen enimmäkseen kammottavan huonot ääniefektit, niin kuin tyhjäkäynnillä käyvän mopon ja paineilmalla toimivat hernepyssyt. Muutama ihan hyvä samplattukin efekti on peliin saatu.
Periaatteessa Reach For The Skies on kelpo coctail, valitettavasti sitä on blandattu vedellä siinä määrin, ettei kihoa tukkaan suurinakaan annoksina. Ilmiselvästi meillä on tässä kaksi vuotta vanha simu, jota on kyllä yritetty terästää, muttei läheskään tarpeeksi. Vielä vanhempi Their Finest Hour häätää kevyesti haastajan taivaalta.
Amiga-versiossa on toisen käden tietojen mukaan vähävärisempi grafiikka ja epäpelattavan hidas ruudunpäivitys.
75
