Et ole nähnyt yhtään vihollista. Selvästi niitä on, koska olet kuollut jo kolmisenkymmentä kertaa jonkun jostain ampumaan luotiin. Pitäisikö tämän viihdyttää?
Red Orchestra 2 on pelinä yhtä armoton kuin taistelu, josta se kertoo. Vääntö Stalingradista alkoi 23. elokuuta 1942 ja loppui 2. helmikuuta 1943. Se on ihmiskunnan historian verisimpiä taisteluita, jossa siviilit mukaan luettuna kuoli pari miljoonaa ihmistä. Kun motitetun Saksan 6. armeijan rippeet antautuivat, Kolmannen valtakunnan idänretki alkoi kulkea toiseen suuntaan Punaorkesterin säestyksellä.
Siis toinen maailmansotahan on niin ohi, moderni sota on trendikästä. Pelingradin taistelu alkaa 25.10.2011 Battlefield 3:n syyshyökkäyksellä Call of Dutyn kimppuun. Se tulee olemaan yksi pelikunnan verisimmistä taisteluista, joka tulee vaatimaan satojen miljoonien markkinointieurojen hengen. Leegioittain 12-vuotiaita imppaa jo heliumia ollakseen valmiina mikin ääressä kun B-hetki koittaa.
Uh, antakaa minulle Stalingradin kauhut!
Lyhyestä virsi kaunis
Red Orchestra 2 on Call of Dutyn antiteesi, toisen maailmansodan räiskintä, jossa lystipaukuttelun asemasta ylväästi pyritään ryppyotsaiseen realismiin. Ja onnistutaan, joten ote pelaamiseen on täysin eri kuin viihderäiskinnöissä.
Luodit tappavat kerralla, näkymättömät vastustajat ampuvat niitä kaukaa ja heti kun nostaa päätään. Jännän circlestrafingin asemasta Orkussa enimmäkseen pelätään naama turpeessa tai seinän suojassa, kyttäämässä näköpiirissä nopeasti ja kaukana häilähtäviä vihollisia. Välillä väännetään veren maku suussa rakennusten sisällä kranaatein, pistimin ja konetuliasein.
Punaorkan kentät eivät ole matkailumainoksia, ne ovat siivuja raunioiksi hakatusta rumasta teollisuuskaupungista, jonka jäänteissä käydään raakaa henkiinjäämistaistelua. Paikat ovat oikeasti olemassa, Pavlovin talo muun muassa on venäläisen vastarinnan symboli.
Bändiharkat ennen keikkaa
Ensimmäinen Red Orchestra on kulttipeli, jonka ihanuus ei auennut esimerkiksi minulle. Koska kakkonen haluaa tavoittaa myös meidät viihderäiskijät, sanoin sille jawohl.
Heittämällä ei ilonkelloni alkaneet helkähdellä. Ensin pitää kärsiä ja ymmärtää pitkä tutoriaali, joka itkuvalittajien kiusaksi on nimetty ”yksinpelikampanjaksi”. Se opettaa ensin jalkaväkimosurin perustemput, sitten ryhmänjohtajan ja lopuksi joukkueenjohtajan temput. Välissä treenataan vaikka pioneerin ja tankilla taistelun saloja. Viilasin hiiren mappauksen ja poistin graafisen kikkailun, koska se haittaa hengissä pysymistä.
Taistelussa umpityhmiä botteja vastaan sain väärän illusioon osaamisesta ja pärjäämisestä. Kun kasarmilta astuin rinta röheästi pystyssä moninpelin kunnian kentille, tiputus todellisuuteen katkoi itsetunnoltani jalat.
Juokse villi lapsi
Ensin piti päästä eroon siitä illuusiosta, että edetä voi muutenkin kuin suojasta suojaan syöksyillen ja juosten. Koska peli huomioi hengästymisen, säntäilyä pitää vähän säännöstellä. Jos aukealla alkaa vetää henkeä, keuhkoihin tulee lisää ilmareikiä.
Ja vaikka kuinka etenee nopeasti kuopasta kuoppaan heittäytyen tai seinien taa säntäillen, aina tuntuu siltä kun jonkun kivääri tähtäilisi juuri minua. Heti kun vähän työntää seinän takaa nuppia esiin, lähtee päälaki irti. Varoituksena voi olla kevyt surahtelu tai ympäristön tupsahtelu. Eipä silti, että seinät hirveästi suojaisivat, Neuvostoliiton kivikirkotkin on rakennettu kevytharkoista.
Jos intin opetuksista muistaa vielä muutakin kuin ettei munkkia saa niellä kokonaisena, siitä on hyötyä, sillä pelisotilaat ryynäävät kuin ammattilaiset. He kiipeävät ketterästi aitojen yli ja ikkunoista sisään, näppärästi (joskin välillä kankeasti) ampuvat nurkkien takaa tai esteiden yli, osaavat edetä kyyryssä, ryömiä, jopa vauhdissa heittäytyä halailemaan äiti Maata. Poikkeuksellisen hienoa on onnistunut suppressio: kun vieressä napsuu, paukkuu tai pamahtelee, sotilaan näkökentästä häviävät niin värit kuin tarkkuus. Jopa vieressä kuoleva kaveri aiheuttaa hetkellisen pelkokohtauksen. Koska vihollista on muutenkin vaikea nähdä, systeemi toimii kuin unelma.
Muissa peleissä vahinko ei vaikuta taistelukykyyn, mutta Stalingradissa Viikatemiehellä on hiki. Luodit tappavat yleensä kerralla, joskus käy tuuri ja tulee vain haava. Mutta silloinkin valuu hetkessä kuiviin, jollei vauhdilla sido reikää. Koska operaatio kestää vähemmän aikaa kuin aseen lataaminen, veikkaan että haavoittuminen on vielä mallia placeholder.
Jatkuvassa kuolemisessa on se stressitekijä, että tappamisesta on vastuussa joku, jota harvemmin näet. Normiräiskinnöissä vihollista struutataan ihan vierestä, Redissä ne yleensä ovat pieniä miehiä kaukana. Poikkeus ovat rakennusten sisällä käytävät väännöt, joissa äkkiä oppii kiväärin ja konepistoolin eron.
Lataa, tähtää, laukaise
Asepornon ystävälle tarjotaan seksikkään rynkkymateriaalin asemasta pulttilukkokiväärejä säädettävine tähtäimineen ja noin viiden panoksen ammuskampoineen. Jos niin haluaa, Mosin-Nagantinsa tai KAR-ysikasinsa saa virittää käsin joka laukauksen välissä. Toisaalta osaavissa käsissä kivääri on mahtava ase. Kun jyvän saa kohdalleen, raskas kiväärin luoti lävistää seinänkin.
Rautatähtääminen on elinehto. Vaikka lonkalta voi ammuskella, osuminen on lottovoitto. Konepistoolilla toki on pakko röpötellä lonkalta, jos kulman takaa tupsahtaa väärän joukkueen pelaajia, mutta silloin sarjatuli ja lyhyt välimatka korjaa osumatarkkuutta.
Piehtaroimatta detaljeissa tyydyn sanomaan, että aseet on mallinnettu pirun tarkkaan aina konekiväärin piipunvaihtoa myöten. Koska World of Tanksin tyylistä tilastopohjaista tasapainotusta ei ole, Saksan tappotyökalut (tarkemmin mkb42h) ovat vähän parempia. Joillekin tämä tuntuu olevan iso asia.
Joillekin ovat iso asia myös Redin tankit, joita pelissä on kaksi. Niin Panzer IV kuin T-34 on toki mallinnettu simulaattorimaisella pieteetillä aina sisätiloja myöten, mutta tankkitaistelu kaupunkikentissä on vähän tylsää. Avain menestykseen on heikkoihin kohtiin tähtääminen, joten yleensä ei näytä tapahtuvan mitään tai sitten vastustaja räjähtää.
Äl’ yli päästä iivanaa
Punaorkan Stalingradissa saksalaisjoukkue kohtaa venäläisjoukkueen maksimissaan 64 sotilaan taisteluissa. Sekahärdellin asemasta joukkueilla on kiinteä roolitus, neljä ryhmänjohtajaa ja joukkueenjohtaja. Ryhmyrit nakkelevat elintärkeää savua etenemistä suojaamaan, osoittavat tykistölle maaleja ja teoriassa käskyttävät tiimiään. Joukkueenjohtaja tilaa tuli-iskut ja tiedustelulennot. Jos kokoon saa hyvin yhteen pelaavan tutun joukon, Punaorkka nousee käsittämättömiin sfääreihin.
Varsinaiset ryhmät koostuvat kiväärimiehistä, konetuliaseistetuista hyökkääjistä ja tukea antavista kevyt-kk-miehistä. Erikoismiehiä ovat pioneerit, panssarintorjuntamiehet sekä tietysti tankkimiehet. Sniputtajia on vain yksi per puoli.
Kokemusta kertyy niin pelihahmolle kuin sen eri rooleille ja kaiken päälle vielä aseille. Kyvyt ja tehot paranevat hitaasti. Tosin kirjoitushetkellä statistiikka on vielä täysin rikki, pisteitä ja saavutuksia tippuu ilmasta ja asioista, joita ei ole tehnyt.
Elintilaa valtaamassa
Redin kolmesta moninpelimoodista firefight on normaalia tylsää tiimiräiskintää, countdownissa taistellaan tavoitteesta ilman respawnausta. Ylivoimaisesti pelatuin on territories, jossa taistellaan alueiden hallinnasta. Ne vaihtavat omistajaa sen mukaan, kumpi saa paikalle enemmän jengiä. Territoriessa matkitaan vahvistuksia sillä, että kuolleet syntyvät viiveellä takaisin, niin kauan kun tiimillä on vahvistuspisteitä. Ja jos tilanne hyytyy asemasotaan, lockdown-laskuri alkaa tikittää ja kannustaa yrittämään. Territories ei ole yhtään hassumpaa.
Kentät ovat jokseenkin ok-tasoisia. Suurin osa on kaupunkivääntöä, yksi kylätaistelu eroaa raunioissa könyämisestä. Parissa kentässä konfliktialueena on iso aukea. Niistä ei Gefreiter Niko hirveästi pidä, koska niissä tykistö tekee kolmea vuoroa, ja inhoan tykistökeskityksiä kuin kynsiä liitutaululla. Ampuisivat edes savukranaatteja!
Stalinraati sanoo da!
Koska peleissä pitää pärjätä saman tien, Red Orchestra 2:n edustama synkkä realismi karsii heikot ja raukat, ainakin foorumeilla ne sylkevät päälle ja vaativat rahojaan takaisin. Eikä ihme, sillä vaikka kuinka omistaisi ”yksinpelissä”, moninpelissä jatkuva hengenlähtö ja yleinen hukassa olemisen fiilis masentavat nopeasti. Orkassa pitää oikeasti ensin oppia pelimaailman luonnonlait, sitten saada peruskäsitys kartoista. Jos hyvin käy, yhtäkkiä pelihermostossa naksahtaa. Taistelukentän kaaos järjestyy, alkaa pysyä hengissä, tappaa vihollisia, nauttia ihmiskunnan verisimmästä taistelusta koskaan. Varmistin asian vielä eläinkokeilla: ensin pojallani paloi totaalisesti käämit kun hän kuoli kymmeniä kertoja vihollista edes näkemättä. Sitten kuului naks ja hän muuttui codilaasta sotilaaksi, uhrista urhoksi.
Pelissä on vielä viilattavaa ja statistiikka toimi päin helvettiä, mutta jälkimmäisiä lukuun ottamatta Punaorkesteri soitti koneessani moitteetta, pitämättä yhtään taukoa työpöydällä.
Sietokykyisille ja sopeutuville Red Orchestra 2: Heroes of Stalingrad on ainutlaatuinen vaihtoehto normiräiskinnöille. Edeltäjänsä tavoin siitä tulee jatkuvasti kehittyvä kulttipeli, jonka raaka realismi antaa meille haastenarkkareille järeitä annoksia pärjäämisen iloa leikattuna puhtaalla adrenaliinilla.
Mutta jos joku olisi väittänyt niin ensimmäisen moninpelituntini jälkeen, olisin tuikannut pistimellä.
* * * * *
Veteraanilla on asiaa
Maailmassa on kahdenlaisia ihmisiä: niitä, jotka pelaavat Red Orchestraa realismiasetukset tapissa, ja niitä, jotka eivät niin tee. Jälkimmäisiä sanoisin muuten nössöiksi, mutta Red Orchestra 2 on pelottavan realistinen peli jopa niillä vähemmän realistisilla asetuksilla. Kaikki aseet pistoolista kiikarikivääriin ovat tehokkaita, henki lähtee yleensä ekasta laakista. Jos haluaa vielä enemmän haastetta, voi pelata pahamaineisessa realismitilassa, joka on vielä metrin ilkeämpi.
Toivottavasti bugit on höylätty jo pois, koska toimiessaan Red Orchestra 2 on ihanan tunnelmallinen ja realistinen nettiräiskintä.
Samu Ollila
90
86
