Otetaan Duken engine, valitaan pelimiljööksi käpykylä Yhdysvaltojen syvässä etelässä ja korvataan spritet sioilla, kanoilla ja farmariasuisilla maajusseilla. Lisätään pieruhuumoria, ja Doom-kloonien katras onkin karttunut Redneck Rampagella. Jiiihaaa.
Punaniskoja on muuallakin kuin Wallun sarjiksissa. Näillä velikullilla on pontikkapannu puskassa, serkku vaimona ja yllä samat kauhtuneet kuteet seitsemänä päivänä viikossa. Harrastukset koostuvat liikennemerkkien rei'ittämisestä, kaupunkilaisten päivittelemisestä ja monstertruckilla pieneläinten yli pöristelemisestä lippalakki vienosti vipattaen.
Redneck Rampage ei edes yritä tarjota mitään uutta kuluneeseen pelityyppiin, vaan pelin ainoa gimmick on junttihuumori. Se, että panoslaskurien vieressä tikittää alkometri ja taustalla röhkii possulauma ei tietenkään tee pelistä uutta ja ihmeellistä, mutta onpahan yritetty.
Twilight Zone
Hämärästä juonesta ei ota kirveelläkään tolkkua, eikä vähiten tekohauskan ohjekirjan sekavuuden takia. Avaruusolennot ovat kiinnittäneet huomionsa Hickstonin kaupunkiin, ja tuloksena seutu on muuttunut hyvin vihamieliseksi. Kloonatut lihaskimput, alienin peräpäästöistä (todellakin...) rakennetut hirviöt ja häiriintyneet eläimet riehuvat vapaasti, ja käytöshäiriöiden poistamiseksi lyijyä jaetaan kilotavarana.
Pelin sankaripari on Leonard & Bubba. Leonard on luuviulu, joka hoitaa ammuskelun. Bubban toimenkuvaan kuuluu kentän lopussa seisoskelu, itsensä raapiminen, jälkeenjäänyt ääntely ja pelastajan odottelu. Motiivia taisteluparin toiminnalle en keksinyt, ellei sitten vohkittu palkintosika ajanut miekkosia rajan yli.
Ammuskelun lisäksi tutkitaan kenttiä, väännellään nappuloita ja kerätään avaimia. Antisankari osaa kävellä, juosta ja sukellella, mutta kuten tavallista, kiipeäminen on pois laskuista.
Kivoja yksityiskohtia on paljon. Veden alla ja putkistoissa äänet muuttuvat dramaattisesti, aseissa on rekyyliä ja valoefektit näyttävät aidoilta. Grafiikka ei muutu läheltä tarkasteltuna legoiseksi, ja ääniefektit ovat korkealaatuisia. Peliympäristö, toisin kuin sitä kansoittava popula, on kaiken kaikkiaan erittäin uskottava.
Pätevä toteutus
Grafiikka on hyvännäköistä. Rosoisuudesta ei todellakaan tarvitse kärsiä, sillä tarkkuutta saa aina 1600x1200 pisteeseen asti. 640x480-tila on kuitenkin optimi, sillä siinä grafiikka rullaa sutjakkaasti ja näyttää silti riittävän tarkalta. Efektit ovat hyvin laadukkaita, ja vaikka menoa ryydittävä kitaramusiikki on suorastaan kamalaa, se sopii meininkiin.
Asevalikoima on tavanomainen. On sorkkarauta, Colt, haulikko, rynnäri, dynamiittipötköjä ja sädepyssykkä. Räjähtävillä nuolilla varustettu varsijousi ja teriä viskova pyörösaha kuuluvat myös varustukseen, eikä aseita ole tarkoitettu vain sorsanmetsästykseen. Kotieläinten lisäksi maaliosastolta löytyy laihaa ja lihavaa punaniskaa, erilaisia avaruushörhöjä, ylisuuria moskiittoja ja paikallinen sheriffi. Rynnäkkökivääri, eli hickstonilaisittain metsästyskivääri, ansaitsee kehuja, sillä sen ääntely on erittäin nautittavaa, ja ammuttaessa ase potkii sarjat tyylikkäästi taivaalle.
Heikotusta täytyy ajoittain lääkitä rasvaisilla välipaloilla ja promillepitoisilla virvokkeilla, joita huomaavaisesti lojuu maastossa. Ylimääräisiä kaloripommeja ei saa kaapattua matkaansa, vaan ne pitää jättää maastoon odottamaan myöhempää käyttöä. Ehkäpä Leonardin taskunpohjat ovat rikki.
Ympäristö ei reagoi väkivaltaan. Vaikka lahoa lauta-aitaa kurittaisi räjähteillä, se ei hievahdakaan, muusta taustasta puhumattakaan. Seiniin ilmestyy räiskiessä reikiä, mutta muuten Rampagen rakennukset tuntuvat adamantiumista rakennetuilta. Taustaan on kuitenkin piilotettu pari kriittistä paikkaa, jotka pitää hajottaa, että eteneminen olisi edes mahdollista. Lataa-tallenna-ruljanssi on pakollinen, sillä hajoavat paikat näyttävät samalta kuin muukin maasto.
Plussan puolella
Kentät ovat liian vaikeita, toisin sanoen, eteneminen on liian hidasta makuuni. Heti, kun erehtyy astumaan väärään paikkaan, alkaa kamala pyssynpauke, ja kun vihulaisen viimein saa tähtäimeen, on henki jo herkässä.
Jo ensimmäisen kentän selvittämiseen meni tuntikausia, kun kolmesta identtisestä viljasiilosta yhtä piti heittää dynamiitilla, jolloin avautui tie eteenpäin. Pelin edistyessä kentät muuttuvat aina vain sokkeloisemmiksi. Niinpä liian usein jää jokin avain tai nappi löytämättä, ja eteneminen tyssää kuin seinään. Jotkut pitävät tällaisesta, minä en.
Etenemisen jumauttavia bugeja löysin vain yhden. Paikoin pitää työnnellä laatikkoja, jotta ylettyisi loikkimaan mielenkiintoiseen paikkaan. Onnistuin vahingossa työntämään laatikon kulmaan, josta sitä ei saanut enää vedettyä pois. Siinähän sitten ihmettelin.
Levytilaa Rampage syö kuin huomista ei olisi. Vaikka kiintolevyt ovat halpoja, on 150 megan levynkulutus holtitonta. Pluspuolena peli ei vaadi CD:tä asennuksen jälkeen, mistä lähiverkkopelurit ilahtunevat. Moninpeliä varten on tarjolla erillinen kenttäsetti.
Vaaditaan muutakin kuin uudet grafiikat ja kentät, jotta normaali Doom-klooni jaksaisi enää innostaa. Redneck Rampage onnistuu yllättävän hyvin peliksi, jota etukäteen epäilin huonoksi ja joka vielä ensimmäisen puolituntisen jälkeen tuntui tylsältä tahkoamiselta. Kauniit kentät ja miehekkäät äänet käännyttivät kuitenkin nopeasti. Kelpo peli, jolta on kuitenkaan turha odottaa mitään erikoista.
79
