Jos Duke ja b-luokan Wolfenstein-klooni tappelis, kumpi voittais? Hert... eiku häh!
Rise of the Triad (2013) on uusi Rise of the Triad (1994).
Kuulostaa ilmiselvältä, ja sitä sen pitäisikin olla. On kuitenkin hämmästyttävää, millaisella tarkkuudella ”alkuperäisuskolliset” remaket rysähtelevät metsään. Aina jokin asia on pakko, siis niiqu iha pakko vähän tietsä tuoda uudel, modernil levelille ja bläh blöh bleh.
Interceptor ja Apogee haistattavat tällaiselle hapatukselle ’tut ja rullaavat kalenteria härskisti taaksepäin. Kuukaudet vilisevät silmissä ja syys vaihtuu kesään, kun ysäriräiskintä tekee paluun nolkyt-luvun vaatteissa vaan ei aatteissa.
Kuinka paljon järkeä siinä on? Yhtä paljon kuin originaali-Triadissa aikoinaan, eli ilahduttavan vähän. Boom!
Rotan pojan paluun kosto
Aloitetaan perusasioista. Tässä pelissä ei ole tutoriaaleja, automaattisesti palautuvaa terveyttä, älykkäitä vihollisia, realistisia aseita, syvällisiä henkilöhahmoja, umpiskriptattuja putkia, hiiviskelyä, QTE:itä, uskottavia ympäristöjä, sanomaa, suojan takaa ampumista, suojautumista ylipäätänsä, kolmannen persoonan näkymää, sidekickejä… Voitte rauhassa keksiä lisää nykyaikaista sälää, sitä ei täältä löydy ja piste. Punkt.
Sen sijaan uudessa Triadissa on älyvapaata kenttäsuunnittelua, tyydyttävästi mössähtelevää tykinruokaa, paljon erilaisia raketinheittimiä (anteeksi, sinkoja), pomppulaattoja, rutosti salahuoneita, ansoja, ihmisen kokoisia kolikoita, avainten metsästystä, vipupuzzleja, tasohyppelyä, menoa, meininkiä ja koiramoodi. Lisää vain oma avaruusmariini.
Ysäriskloddina tunsin oloni RotT ’13:n parissa heti kotoisaksi. Totta kai heti aloituspaikan takaa paljastuu kätketty yllätys, ja mitä tapahtuukaan tuota vaaleaa tiilenpätkää painaessa? Kenttien oudot mittasuhteet ja symmetrisyys alkoivat nekin nopeasti tuntua luonnollisilta. Vielä kun vaihdoin taktiikat reflekseihin ja pitelemättömään circle-streiffaukseen, niin rottailu wörk-ki.
Parasta retrosenssiä on tietynlainen vaihtelu. Rottis on toki vain aivotonta ammuskelua, mutta se tekee jo paljon, kun räiskeen välissä saa selvittää akrobaattisia esteratoja, etsiä salaisuuksia ja sen sellaista. Pienillä hengähdystauoilla on yllättävän paljon väliä, varsinkin kun ne on valjastettu kevyeen toimintaseikkailuun, ei passiiviseen tarinankerrontaan.
Menneestä muistuttaa myös haaste. Medium-raakana olin hätää kärsimässä jo toisessa kentässä! Terveys vain hiipui vihu vihulta, kunnes YOU DIED eli MINÄ KUOLIN eli game over, man, game over. Kävin taistoon yhä uudelleen, opettelin nurkat ulkoa ja selvisin lopulta voittajana, uraa! Ja se tuntui hyvältä, todelta ja kauniilta. Uus-RotTin ansiosta olin hetken äijien äijä, suursonni tiezikkapelien sahalaitaisella laitumella. Pari leveliä myöhemmin tietenkin murruin ja vaihdoin helpolle, mutta siitä hys.
Haaste kumpuaa osittain siitä ainoasta suunnitteluratkaisusta, joka ei ole menneisyyttä. Tai on, mutta enemmän kasari- kuin ysärisellaista. Virvelirumpu pärisee ja yleisö villiintyy, kun kuuluttaja kajauttaa: checkpointit! Vapaata seivausta ei ole, ja jokaisen tallennuspisteen eteen saa taistella tosissaan. Aluksi keljutti ihan kojoottina, kun pitkä pelirupeama terminoitui johonkin yllärijäynään, mutta ongelma oli jälleen asenteessani, ei pelissä. Uusintayritykset toivat skillzejä ja skillzit toivat fiilarit. F5:n patologiset hinkkaajat olkoon varoitetut.
RotT & RolL
Jos Rise on pelillisesti ysäriä, sitä se on myös ulkoisesti, melkein jo liiankin. Pelin unettava harmaanruskea paletti on päivitetty HD-aikaan, samoin harmaanruskeat linnamiljööt ja harmaanruskeat, taustoihin hukkuvat vihollissotilaat. Autenttisesta tunnelmasta pitäisi kai onnitella tekijätiimiä, en tiedä? Taustalla raikuva hevimössö ei tee oikeutta entisajan midisävellyksille, mutta hei, moniajo on ratkaisu kaikkiin ihmiskunnan ongelmiin.
Uusiotriadin taukein töppi on tekninen. Lämmittää kovasti mieltä, kun graffat nollassakin peli pyörii puolinopeudella, enkä ole ongelman kanssa yksin. Parin pätsin ja tuoreiden näyttisajureiden myötä RotT muuttui pelikelvottomasta juuri ja juuri siedettäväksi, mutta se ei vielä ihan riitä. Yksinpeli nyt menettelee nykien, mutta nettimatseihin ei tällä vierityksellä ole mitään asiaa. Mikä on hiukka ärsyttävää. Ikävästi pelistä ei ole saatavilla demoa (missä shareware-versio, hemmetti), joten ei muuta kuin säkkisikaostoksille. Tuhma julkaisija, tuhma!
Noin muuten Rise of the Triad on itsensä pahin vihollinen. Interceptorin tarkoituksena oli tehdä vanha ysäri-FPS uusiksi alkuperäistä kunnioittaen. Siinä ollaan totisesti onnistuttu. RotT on hauskaa ja hölmöä räiskintää, siinä se. Vuoden parasta tai tarpeellisinta peliä siitä ei saa, mutta näin määrätietoista ja tyylipuhdasta visiota täytyy arvostaa. Jos ihmiset olisivat yhtä varmoja identiteetistään kuin tämä peli, eläisimme utopiassa. Malja sille.
Missä muussa ammuskelujohdannaisessa on vitsin vuoksi mukana reload-nappi, joka ei tee muuta kuin pyörittää turhaa animaatiota? Nerokasta.
Aleksandr Manzos
82
