Tuomas Honkala (Pelit)
pe 2.4.2004 klo 14.26
Pelit-lehden avustaja Tapio Salminen aloittaa tänä viikonloppuna Buffy the Vampire Slayer -päiväkirjan. Kuinka monta jaksoa menee, ennen kuin päässä napsahtaa? Tästä ketjusta voitte lukea Buffy-nöösin hämmentävästä ja surullisesta matkasta fanituksen sysipimeään sydämeen.
Tapio Salminen (Pelit)
Perjantai 02.04 kello 16
Kuumetta 37,8 astetta ja pää täynnä räkää. Parempaa hetkeä Buffy-ehdollistamisen aloittamiseen ei siis voisi olla, vastustuskyky on jo valmiiksi riittävän alhaalla. Kaikkeen sitä suostuukin, kun Niko tarpeeksi kauan hehkuttaa.
Tätä ennen olen nähnyt vain satunnaisia Buffy-jaksoja sieltä täältä. Aktiivisesti en koskaan jaksanut sarjaa seurata, vaikka sitä silloin tällöin tulikin katsottua paremman tekemisen puutteessa. Hahmot ovat sentään tulleet tutuiksi. En siis odota sarjalta mitään ihmeellistä, mutta en suhtaudu asiaan ylettömän negatiivisestikaan. Hyppään Sunnydaleen kohtalaisen avoimin mielin.
Aika heittää ensimmäisen kauden ensimmäinen levy soittimeen, kantaa tuolin viereen tukku nenäliinoja ja aloittaa matka. Nenäliinat ovat muuten niistämistä varten, Gellar ei mielestäni koskaan ole ollut mitenkään ihmeellisen näköinen.
Flunssaisessa koomassa katson putkeen koko levyn, eli neljä ensimmäistä jaksoa. Tajua myös, että olen nähnyt nämä jaksot aikaisemmin. Varmasti osittain Buffy-pelien herkistämänä, osittain flunssan takia osa dialogista tuntuu ihan toimivalta, hauskalta sanailulta. Hahmot myös esitellään ilman sen suurempia tuskia.
Mutta ne kliseet. Vaikka lukioympäristö on osittain voimavara, etenkin rehtori on ihan sopivan psykoottinen, ei mukaan varmaan olisi voitu heittää enempää high school -tauhkaa edes yrittämällä. Kolmannen jakson (The Witch) kaikilla keinoilla cheerleaderiksi haluava noita on jo aika paksua vääntöä.
Musiikki on paikoitellen osuvaa ja kuvaus toimii etenkin pilotin jälkimmäisessä osassa eli toisessa jaksossa (The Harvest). Pimeissä liikkuvat hahmo on valaistu hienosti ja kamerakulma huijaa kauhuelokuvansa nähneitä odottamaan olemattomia juttuja.
Alku ei herättänyt mitään ihmeempiä intohimoja mihinkään suuntaan. Kyllähän tätä paremman puutteessa katsoo ja maailmassa on paljon huonompiakin sarjoja. Toivottavasti taso nousee jatkossa, sillä tarkkaavaisuutta laskeva flunssa ei (kai) jatku ikuisesti. Jos olo kuitenkin on koko viikonlopun yhtä paha, niin pääsen varmaan ensimmäisen kauden yli parissa päivässä. Ennen toista levyä täytyy kuitenkin puhdistaa mieltä katsomalla Kobayashi Masakin erinomainen Seppuku vuodelta 1962.
Lauantai 03.04 klo 15
Flunssa vain pahenee ja Räikkösellä menee formulassa entistä enemmän päin helvettiä. Sopiva hetki paeta julmaa maailmaa Buffyn ensimmäisen kauden toisen levyn pariin.
Katson putkeen koko levyn, eli osat viidestä kahdeksaan. Ja taas huomaan, että olen nähnyt nämäkin jaksot. Ilmeisesti katsoin aikanaan Buffya kolmoselta enemmän kuin olen uskaltanut itselleni tunnustaa. Tällä kertaa mukana on pientä yritystä suuremmalle juonikuviolle, kun Master kasvattaa pikkupoikaa Buffyn tappajaksi. Homma ei vielä kuitenkaan etene mihinkään.
Taso jatkuu samanlaisena kuin kauden alussa, mutta mukana on sentään tähän asti sarjan ensimmäinen Hyvä Idea (tm). Kirjaan vangitun demonin skannaaminen tietokoneeseen on hauska modernisointi vanhasta juonesta. Muuten kyseinen osa (I robot, you Jane) on valitettavasti tasoltaan tähän asti surkeimpia. Etenkin liikaa Gibsonin kirjoja lukenut maaninen nörtti on todella ylivedetty. Myös terminaattoriksi muuttuva kyberdemoni on vähintäänkin väljähtänyt juttu.
Angelin oikea luonto paljastuu (vaikka kaikki se jo varmasti tietävät etukäteen, mukaan lukien minä). Tyypin rasittava itsesääli ja nyhjötys alkoi lähinnä kuvottaa. Jos nörtti oli lukenut liikaa Gibsonia, niin Angel on varmaan opetellut ulkoa koko Anne Ricen vampyyrikronikan. Brooding vampire... hell yeah. Joku raja silläkin silti pitäisi olla.
Nyt kahdeksan jakson perusteella ei muuten voi olla kiinnittämättä huomiota yhteen outoon juttuun: siis mikä idea Buffy vaatetuksen kanssa oikein on? Käytännössä joka toisessa jaksossa vampyyrintappaja pynttäytyy käsittämättömän rumiin ja huorahtaviin mekkoihin, välijaksoissa taasen pukeudutaan tavallisten ihmisten tavoin normaaliin vaatteisiin. Onko homman idea sitoa sarja jotenkin enemmän high school -maailmaan pynttäämällä Buffy johonkin kammottaviin Clueless-kuteisiin? Päättäisivät jo.
Loppuarvosana ei ole vielä muuttunut miksikään. Paremman tekemisen puutteessa sarja menee, mutta mitään mesomisen arvoista ei ole vielä tullut vastaan. Ensimmäinen kausi täytyy saada pois alta sunnuntaina, nyt jatkan Metroid: Zero Missionin vääntämistä GBA:lla. Mainiota ajanvietettä matkoille ja flunssaan.
Sunnuntai 04.04 klo 19
Vaihteeksi vähän parempi olo. Viimeisimmän pakkomielteeni, West Wingin, uusi kausi alkoi Nelosella. Loppuillan voi kuluttaa Buffyn ensimmäisen kauden päättämiseen. Katson nykyään ihan liikaa tyhmistyslaatikkoa.
Katson putkeen koko kolmannen levyn eli ensimmäisen kauden neljä viimeistä jaksoa. Näitä osia en ole nähnyt aikaisemmin, ja reaktio on yllättävä: mitä ihmettä tälle sarjalle äkkiä tapahtui!? Osat yhdeksän (The Puppet Master) ja kymmenen (Nightmares) ovat kuin eri planeetalta sarjan aikaisempaan tasoon nähden.
Puppet Masterin Chucky-kloonaus ei ole uusi idea, mutta se toimii hienosti. Lisäksi loppuun heitetty käänne nuken todellisesta luonteensa on hauska. Mukana on myös pari hienoa osuutta, esimerkiksi tähän mennessä sarjan paras taistelukohtaus. Buffyn ja demonipojan ottelu teatterilavalla näyttää peräti pari kunnollista potkua ja liikettä. Kaiken kaikkiaan viihdyttävä jakso.
Nukkejakso on kuitenkin vasta lämmittelyä koko ensimmäisen kauden parhaaseen osaan, Nightmaresiin verrattuna. Siinä tuttuja kauhuelokuvakliseitä kierrätetään toimivasti ja eri ihmisten pahimmat painajaiset sulautuvat tyylikkäästi osaksi tarinaa. Etenkin alkupuolen siirtymä painajaismaailmaan on sopivan rauhallinen, kun Buffy saa kuulla muka unohtamastaan kokeesta, jonka aikana hän ei saa edes nimeään paperiin.
Nightmaresin viimeisillä metreillä mukaan saadaan vielä hauskoja maailmanlopun tunnelmia. Porukan juostessa sairaalaan etsimään koomassa makaavaa poikaa käytävällä nilkuttaa jos jonkinlaista kauhuotusta zombista kätensä rampauttaneeseen kirurgiin.
Hetkellisen huippukohdan jälkeen odotukset ovat epärealistisen korkealla kauden päätöksen lähestyessä. Toiseksi viimeinen jakso näkymättömästä tytöstä (Out of Mind, Out of Sight) on idealtaan jälleen toimiva, mutta hyvä alku ei kanna riittävän pitkälle. Etenkin lopun FBI-käänne on väkisin väännetty. Lisäksi Angelista alkaa huolestuttavasti tulla sarjan Deus Ex Macina, jota käytetään aina mitä ihmeellisimmissä paikoissa. Nyt tyyppi saapuu vähemmän yllättäen juuri sopivasti pelastamaan sankarikolmikon kaasumyrkytykseltä.
Kauden lopetusjaksossa (Prophecy Girl) on hyviä elementtejä, mutta hommassa on vähän liian yrittämisen maku. Kaikki vääntävät maailmanloppua niin vakavina, että sarja ei enää tunnu omalta itseltään. Masterin pitkin kautta hoivaamalla pikkupojalla ei oikeastaan olekaan mitään funktiota, mikä on melko paha antikliimaksi.
Buffyn ennustettua kuolemaan ei myöskään osata hyödyntää kunnolla. Nyt sankari on poissa kuvioista runsaan minuutin ja palaa takaisin vain entistä vahvempana. Ajatus ennustusten tulkitsemisen monijakoisuudesta tulee hyvin läpi, mutta muuten kokonaisuus tuntuu pikakelatulta. Masterin kuolema on myös ihan liian helppo. Ja miksi atk-opettajaa ja Willowia pihalla vainoavat vampyyrit ovat enemmänkin kuin zombeja Dawn of the Deadista? Puuttui vain, että tyypit olisivat ojentaneen kätensä suoraan eteenpäin ja örisseen haluavansa aivoja. Toinen ärsyttävä yksityiskohta on Buffyn vaalea morsiusasu, ihan kuin katsoja ei muuten tajuaisi, että sankaritar on kohtauksessa tahtomattaan Masterin morsian. D'oh.
Vähän lässähtävästä lopusta huolimatta viimeiset neljä osaa osoittivat, että sarjassa voi mahdollisesti olla sitä Nikon hehkuttamaa potentiaalia. Jään odottamaan seuraavaa kautta mielenkiinnolla, mutta en todellakaan odota vielä kuuta taivaalta. Ja korruptoija hieroo tyytyväisenä huoneessaan hikisiä käsiään.
