Hullun hommaa

Missä minä olen? Mikä on tämä synkkä paikka? Miksi kaikki muut ovat hulluja? Miksi MINÄ olen hullu? KUKA MINÄ OLEN?

M-mitä? Kasvoni ovat lähes kokonaan sideharson peitossa. Muistan vain, että... keksin jotain. Se oli tärkeää. Auto! Ajoin autolla. Onnettomuus. Hirveä kipu. Pimeää. Tämä on siis sairaala. Mutta MILLAINEN sairaala!? Viereisessä huoneessa joku mutisee itsekseen hihitellen Ilmestyskirjaa. Toisella puolella joku kadotettu sielu takoo päätään seinään. Mitä minä täällä teen? Ja luojan tähden kuka minä olen?

Sankarimme herää täysin tutkalla mielisairaalassa, jonka arkkitehti kaiken järjen mukaan kuului paikan ensimmäisiin potilaisiin. Uuden aallon Batman-sarjisten ystävät yhdistävät helposti fiilikset Arkhamin kartanon goottilaiseen vankipöpilään. Mutta täällä ei ole mitään superrikollisia, joilla on hassut nimet ja puvut, vaan ihan tavallisia reilusti vinksahtaneita lahopäitä.

Vaikka peli alkaakin varsinaisesti mielisairaalan tiloissa, seuraavassa kahdeksassa episodissa keskitytään enemmänkin päähenkilön selvästi häiriintyneen mielen kuvitelmiin erilaisissa "pienoismaailmoissa" hyvin vakuuttavasti painajaisunen- tai halluusionomaiseen tyyliin.

The day after

Sankarimme on menettänyt tykkänään muistinsa omasta identiteetistään ja elämänsä tapahtumista, ja on selvästi kokenut useitakin isomman luokan traumoja ennen pöpilässä heräämistään. Koko Sanitariumin perusidea pohjautuu siihen, että pelaaja koettaa selvittää, kuka hän on ja miksi hän on muistinsa menettäneenä mielisairaalassa (vai onko?).

Juonesta on vaikea kertoa pilaamatta peli-iloa, koska se niin olennaisesti nivoutuu tämän mysteerin selvittämiseen, mutta pelin painajaismaisissa, suoraan kioskikirjallisuuden kauhunovelleista tai Twilight Zonesta revityissä houre-episodeissa päähenkilö käy symbolisesti läpi menneet tapahtumat aina lapsuuden traumoista nykytilanteeseen johtaneihin tapahtumiin asti.

Vaikka Sanitariumin käsikirjoitus ja selvitettävän mysteerin idea on, sanokaamme erikoinen, varsinainen pelin eteneminen käy tuikiperinteiseen seikkailupelityyliin. Tavaraa A tarvitaan hilavitkuttimeen B, joka pitää viedä tyypille C, jotta hän kertoisi miten päästä käsiksi vehkeeseen D, jota taas tarvitaan hommaan E. Sekaan on myös ripoteltu aimo annos puzzleja, jotka eivät kuitenkaan ole niin vaikeita tai häiritseviä, että ne nousisivat itsetarkoituksellisiksi.

Kuin romaania lukisi

Sanitarium on luultavasti vanhan seikkailupelikonkarin makuun hieman turhan helppo pala. Juohevasti etenevä peli palvelee kuitenkin hyvin kässäriä ja juonta, jotka ovat tällä kertaa pääasia. Paikoin hommat ovat niin seikkailupelien luonteelle kliseisiä, että arvaa etukäteen, että nyt pitää tehdä noin ja noin ennen kuin edes itse pelitapahtumat ovat sitä paljastaneet. Mutta ainakin siinä saa tyydytyksen hyvästä arvauksestaan.

Lisäksi Sanitariumissa on aimo annos juttelua muiden enemmän tai vähemmän sankarin oman mielikuvituksen luomien ihmisten (ja vähemmän ihmisten) kanssa. Vaikka ääninäyttelijät ovatkin korkeintaan tuommoista hyvää keskitasoa, joukkoon mahtuu muutama oiva vokaalivirtuoosi. Yhdessä tiukan ja ammattitaitoisen käsikirjoituksen kanssa jutskaaminen korostaa mainiosti pelin välillä hirtehisen kreisiä ja välillä oikeasti ahdistavaa tunnelmaa.

Edelleen pitää käsikirjoittajaa kehua siitä, etteivät tuttuun ja turvalliseen tapaan keskustelun edetessä paljastuvista avainsanoista pulppuavat kommentit juuri koskaan töksähdä kömpelönä aasinsiltana aiheesta toiseen. Jutustelu kuulostaa lähes koko ajan luontevalta ja on kuin kohtalaista kirjaa tai leffadialogia seuraisi.

Juonen etenemistä ja tunnelman tiiviyttä avittavat myös hienosti renderoidut videopätkät, joita on paljon. Niitä ei kuitenkaan ole niin paljon, että ne pääsisivät häiritsemään itse pääasiaa eli seikkailun pelaamista, vaan ovat pikemminkin lyhyitä välähdyksiä, flashbackeja sankarin vähitellen palaavista muistoista. Kuin suoraan paremman luokan psykologisesta kauhutrilleristä kuvattuna ne ainoastaan tukevat peliä mainiolla tavalla.

Ei heikkohermoisille

Voipi kuulostaa kornilta mainokselta, mutta varoitan tosissani kaikkia vanhempia vakavamielisempiä pelaajia, joilla on tai on ollut pieni tytär tai pikkusisko ja mitään aiheeseen liittyviä painostavia kokemuksia. Sen verran lujaa kolahtaa eräs sankarin lapsuudentrauma kaikessa pateettisuudessaan. Primitiivireaktio kertoo jotain kässärin vahvuudesta.

Vaikka Sanitarium olennaisilta osiltaan onkin hyvin perinteinen seikkailupeli hieman Legendin pelien henkeen, se on graafisesti isometrisestä näkökulmasta tiirailtu Ultimojen tapaan. Tunnelmallisessa ja ammattitaitoisessa grafiikassa sinänsä ei ole mitään vikaa, mutta koodinvääntäjät ovat nähtävästi taas viettäneet turhan monta kahvitaukoa. Liikkuminen ympäriinsä on tarpeettoman vaikeaa, ja esteitä kiertäessä tai vaikkapa ovesta sisään pyrkiessä sankari juuttuu ihan liian helposti hihastaan kiinni. Käyttöliittymälle olisi tehnyt eetvarttia, jos hiirellä olisi voinut yksinkertaisesti naksutella että "mee tonne" sen sijaan, että heppua pitää kädestä pitäen ohjastaa joka kiven ympäri ja kynnyksen yli.

Käyttöliittymä saa myös sapiskaa graafisten seikkailupelien perisynnistä. Niin sanottujen hotspottien eli aktivoitavien kohtien etsintä on tehty paikoin liian vaikeaksi pikselinnysväykseksi, mikä ei sovi lainkaan pelin muuten melko rennolla kädellä etenevään luonteeseen. Ainoa kohta, missä jäin hetkeksi jumiin, johtui juuri siitä, etten äkännyt tökätä hiirtä oikeaan paikkaan. Seikkailujen ongelmien pitäisi olla älyllisiä pähkinöitä eikä summamutikassa kadonneen pikselin etsimistä.

Viimeisenä solvauksena erittäin rankan ja tiukan alun jälkeen Sanitariumin perusarvoitus selviää hieman liian aikaisin noin puolessa välissä peliä, jonka jälkeen se vähän lässähtää skitsosta houretarinasta tavallisen pullamössöseikkailun puolelle kaikkine kliseineen. Hirtehinen makaaberius ja aidosti painostava tunnelma haihtuu kuin tuhka tuuleen ja taas ollaan (ainakin yhden ihmisen) maailmaa pelastamassa sankarina eikä alun antisankarina.

Siitä ja käyttöliittymän pikkukankeuksista huolimatta loppupuolikin on vahvaa ja perinteistä perusseikkailupeliä. Ja niitä näkee nykyään niin harvoin, että jo ihan siitäkin ilosta ei voi muuta kuin suhtautua kokonaisuuteen positiivisesti.