Vuonna 2021 ei enää bensa pala tai kumi käryä: pallomaisen voimakentän varassa leijuvat, möhkälemäiset liitopyörät ovat korvanneet vanhat kulkuvälineet.
Häkkyrät suunniteltiin alunperin vain nopeiksi menopeleiksi, joilla oli nopsa liikkua asutuskeskuksesta toiseen ydintuhon jälkeisessä lohduttomuudessa, mutta vimpaimien ympärille kehittyi nopeasti uusi kilpaurheilulaji: Scorcher.
Pelikonsoleista käännetyillä tai niistä vaikuttimensa napanneilla peleillä on paria poikkeusta lukuunottamatta ollut tapana nykiä pahasti PC:llä. Scorcher kuuluu noihin poikkeuksiin: radat kieppuvat tavallisen keskiverto-Penan ruudulla todella sutjakkaasti.
Niin Scorcherin idea kuin ulkonäkökin on samantapainen kuin Wipeoutissa: Joukko liitimiä kiitää luuppimaista, hurjasti joka suuntaan mutkittelevaa rataa pitkin, päämääränä kisavoitto ja uusi rataennätys.
Kauniskin Scorcher on. Synkeiden ratojen taustat ja pientareet vaihtelevat kiitettävän usein, ja jos koneessa on potkua, voi käyttää 16 bitin värisyvyyttä (65536 väriä) ja/tai 640x400 tai 640x480 pikselin SVGA-tiloja. P150:llä SVGA-tilat olivat jo liian hitaita, eikä Dos-testiversio suostunut asettumaan 16 bitin tilaan S3-kortin kanssa. Väliäkö tuolla, 256-värisenäkin ohitse suhahtava grafiikka on näyttävää. CD-musiikki on pääosin erinomaista, vaikka muutama maanantaikappale onkin eksynyt mukaan.
Audiovisuaalien saralla ei ole ylletty virheettömyyteen. Vaikka kyseessä ovatkin levitoivat ihmepyörät, pitäisi niiden äännellä voimallisesti, eikä vain laimeasti hurista. Pallomaiset voimakentät pyörien ympärillä ovat pikkuisen tyhmän näköisiä, vaikkakin helpottavat vastustajien havaitsemista etäältä.
Spagettiratoja
Scorcher-liiturin ohjaaminen on helppoa. Pyörä pysyttelee itsestään ilmassa, pelaajan harteille jää vain kiihdyttäminen, ohjaaminen ja jarrut. Turbotoiminnolla saa hetkellisesti lisänopeutta, ja loikkiminen on sekä mahdollista että välttämätöntä. Ohi vilistävää maisemaa voi katsoa joko oman pyörän takaa, mikä on näyttävää, tai kuskin silmikon läpi, mikä helpottaa mutkien luovimista.
Ratoja on kuusi ja niiden kiemuraisuus kasvaa dramaattisesti lähestyttäessä viimeistä rataa, spiraalia. Koko homma kaatuu siihen, että niin vuoristoratamaiset, korkealle ulottuvat rataosuudet kuin syvälle maan alle kaivautuvat tunneliosuudetkin on pilattu tarpeettomalla määrällä happoaltaita, pohjattomia kuiluja sun muita pyöränsurmia. Jotenkin alkaa takaraivossa nipistellä, kun pikku lipsahdus johtaa heti äkkiputoukseen ja uuden pyörän heittämiseen pari sataa metriä taaksepäin. Peli menetetty.
Radat ovat liian täynnä esteitä, joihin osuessa nopeus putoaa heti mateluksi. Pieni ohjausvirhe kostautuu heti pelin menetyksenä. Reilumpaa olisi ollut vain hidastaa nopeutta hieman ja somistaa rata kipinäsateella. Vauhdin hurma on jotenkin kadoksissa, jos meno tyssää jokaisesta ohjausvirheestä kuin seinään.
Lisäideointi olisi ollut tarpeen, sillä kerättäviä bonustyyppejä on vain kaksi. Toisia keräämällä saa lisää edellä mainittuja loikkia, toisista potkua konehuoneeseen. Aseistusta ei ole, mikä sekin haitaksi laskettakoon. Kyllä se kummasti lisäisi menoa ja meininkiä, jos ohiajavia kanssakilpailijoita saisi kurittaa torpedoilla.
Pelkkää kuorta
Kisatyyppejä on kaksi: aika-ajot ja mestaruuskisat. Mestaruuspelissä täytyy kiriä kärkikolmikon joukkoon, jotta saisi jatkaa seuraavalle radalle. Aika-ajoissa ja harjoittelumoodissa yritetään vain ajaa virheettömästi ja kovaa. Kolmea ensimmäistä rataa saa harjoitella vapaasti, mutta loppupään radoille ei pääse, ellei niitä ole selvittänyt mestaruuskisassa.
Kilpakumppaneina toimii aina rykelmä tietokonevastustajia, sillä verkkopeliä ei ole. Vastuksen taso on korkea, mutta silti tietokoneen päihittäminen tuntuu jotenkin merkityksettömältä.
Scorcherissa on liian vähän sisältöä kauniissa kuoressa. Tekijätiimissä näytti olevan vanhaa demoporukkaa, vaikuttaneeko asiaan, luoja tietää. Scorcheria olisi saanut vielä viritellä ennen julkaisua, sillä tällaisena se ei ilkeästi sanottuna pidemmän päälle kiinnosta tippaakaan. Sääli.
77
