Seinäkirjoitus - Murheen voitto

AJASSA

Seinäkirjoitus

Kirjoittaja on kiinnostuneempi esikuvista kuin varoittavista esimerkeistä.

 

SPOILERIVAROITUS

 

Murheen voitto

Miten The Walking Dead: Season Two voi olla Telltale-fanille pettymys?

The Walking Dead: Season Onesta on sanottu jo kaikki mahdollinen. Minun silmissäni se oli ensimmäinen aidosti onnistunut interaktiivinen elokuva. Eikä siihen vaadittu David Cagen visioita, vaan jotain monisyisempää: vaikka töllöön kelpaavaa ohjausta, käsikirjoitusta ja (ääni)näyttelemistä.

Tiesin, että ykköskauden tekijät olivat perustaneet uuden firman, että Telltalella oli samaan aikaan useampi rauta tulessa, että toinen saman luokan onnistuminen tuskin toteutuisi. Silti yllätyin, kun kakkoskauden lopussa olo oli lähinnä ärtynyt. Sanokaa mitä sanotte, minulle Season Two ei toiminut.

En avaudu kiukusta ja katkeruudesta, vaan rakkaudesta Telltalea kohtaan. Edes etäisesti uskottavien pelihahmojen luonnissa he kilpailevat vain itsensä kanssa. Olen varma, että Telltale olisi pystynyt parempaan. Siitä on sellainenkin tuore todiste kuin ihana The Wolf Among Us.

 

Lyhyt väliselvennys

Jos The Walking Dead EI kerro jostain, niin zombeista. Zombit ovat pelkkä juonen katalyytti. "Kävelevät kuolleet" viittaa eloonjääneisiin, eikä jännite suinkaan synny siitä, kuka seuraavaksi kuolee, vaan kuka seuraavaksi murtuu, luovuttaa, lakkaa välittämästä. Ja kääntää ryhmädynamiikan kerralla nurin.

Kun ykköskauden loppupuolella Lee tulee purruksi, se tapahtuu kuin ohimennen, ilman draamaa. Se, että Lee saa tartunnan onkin täysin yhdentekevää. Tärkeää on se, mitä hän tekee sen jälkeen, erityisesti suhteessa läheisiinsä. Vasta siinä punnitaan ihmisen todellinen luonto.

Mitä yritän sanoa? Sitä, että hahmojen keskinäiset suhteet ovat pelin koko sisältö, kaikki muu on strösseliä. The Walking Dead on Walkkarit-Salkkarit, saippuaooppera maailmanlopun maisemissa. Se tarkoittaa, että jos hahmokemia ei toimi, mikään ei toimi.

 

Liian vähän harmaata

Ykköskauden tekijät tiesivät, mitä tekivät. Leen, Clementinen ja Kennyn seurassa käy läpi koko tunnespektrin. Hahmot vääntävät vitsiä, puhuvat syvällisiä, ahdistuvat, käyvät mahdotonta vastaan, syyllistävät, lohduttavat. Kaikkine kolhuineen he tuntuvat oikeilta ihmisiltä. Heissä on sävyjä.

Kakkoskauden hahmot ovat jumittaneet soittamaan yhtä nuottia, joka yleensä on korvia raastava ylätaajuus. Rebecca, Nick, Carlos ja kumppanit käyttäytyvät pikkumaisesti ja heittelevät marttyyrikorttia. Kenties realistista, mutta myös kovin rasittavaa. Heidän seurassaan ei opi kuin alkukantaisia reaktioita.

Mustavalkoisuus on hahmokaartin yleinen ongelma. Hetken luulin, että Carver edustaa fiksua pahista, joka perustelee hirmutekonsa niin hyvin, että häneen alkaa uskoa. Hyvä yritys, mutta yritykseksi jäi. Kuoren alta paljastui sittenkin lähinnä muodotonta raivoa. Puhdas pahuus ei ole itsessään mielenkiintoista.

Sitä ei ole myöskään totaalinen hermoromahdus. Kenny oli ykköskauden tähtiä, koska kaiken impulsiivisuutensa alla hän oli kunnon tyyppi. Halu elää ja suojella muita kuohui hänestä yli. Kun tapaamme Kennyn uudelleen, hänen lähteensä on sammunut, mutta jotenkin hän silti pinnistelee eteenpäin. Jännää!

Sitten kaikki hajoaa. Siinä vaiheessa, kun Kenny hakkasi Carveria tohjoksi, olisin halunnut jättää hänet omilleen, mutta peli ei antanut siihen mahdollisuutta. Kun loppukausi oli seonneen Kennyn show'ta, teki mieli huutaa monitorille: "I told you so!" Täysin rikki menneen miehen seuraaminen oli pelkästään tuskallista.

En kaipaa halinallemeininkiä. Mutta jokin on vialla, kun päähenkilön ohella en välittänyt kuin tasan yhdestä hahmosta. Osittain se johtuu siitä, että samaistuin Janen avuttomuuteen ryhmä rämän edessä, osittain siksi, että hän esitti kakkoskauden haastavimman ajatuksen: ehkä kaikkia ei pidä aina auttaa. Persikkapapuja keittelevästä hyväntekijästä pidin myös, mutta peli teki hänestä nopeasti selvää.

 

Tuuliajolla tappion maisemissa

Yksiulotteiset hahmot ovat ongelma, joka paisuu, kun juoni ei sido heidän toilailujaan järkeväksi kokonaisuudeksi.

Ykköskausikaan ei tarjonnut mitään superaristoteelista tarinaa, pikemmin se oli sarja koettelemuksia. Mutta punaisena lankana niiden läpi kulki Leen ja Clementinen suhde. Mistä ykköskausi kertoi? Heidän ystävyydestään. Vaan mikä on kakkoskauden ankkuri?

Ilmiselvä vastaus on: Clementinen kasvutarina. Tai niin alkukausi lupailee. Ensimmäinen episodi onkin loistava selviytymiskertomus, jossa Clem todistaa oman rohkeutensa ja kykynsä mitä erilaisin keinoin. Kun Clem paikkasi avonaisen haavansa itse, salaa otetuilla välineillä, minä hurrasin.

Mitä pidemmälle kausi etenee, sitä vähemmän painoarvoa Clemin teoille annetaan. Toki hän reagoi muiden ryhmäläisten pyyntöihin ja tekemisiin, mutta aloite tulee yhä useammin ulkopuolelta. Lopulta pelissä ei tehdä paljoa muuta kuin seurataan sivusta riitautuneiden ja kovin, kovin väsyneiden kumppanien aivoituksia. Rauhallisissa kohdissa kysytään vienosti: "Oletko ok?" Yhteenottojen aikana huudetaan turhautuneena: "Lopettakaa jo!" Pelissä ehkä ohjataan Clementinea, mutta Clementine ei ohjaile peliä, vaan vain kommentoi sitä. Harmi, sillä C. on selvästi koko pelin aikuismaisin hahmo.

Olisin halunnut nähdä enemmän tilanteita, jotka syntyvät hyväntahtoisen, rationaalisen ajattelun johtaessa harhaan. Nyt en saa itsestäni irti sympatiaa, kun tyypit lähtivät pystyssä kävellen ylittämään heikkoa jäätä. Bonnie vielä suuttui, kun en saanut pelastettua Lukea! On vaikea ottaa vastuuta huonoista päätöksistä, joita ei itse tekisi. On myös vaikea suhtautua shokeeraavaan väkivaltaan, jota ei ole itse aiheuttanut.

Kakkoskauden heikkoudet kulminoituvat lopetuksessa, jossa Clemin läsnäololla ei ole mitään merkitystä paitsi aivan lopussa, kun kahden raivopään kiista ratkaistaan aseella. Jos on kokenut The Wolf Among Usin fantastisen finaalin, lopun puutteet hyppivät silmille kahta herkemmin. Näyttävä toimintajakso on korvattu tutulla zombinväistelyllä, mutkikas keskusteluosuus tappelulla ja yllättävä epilogi sillä, että kaikki jää ilmaan.

 

Hopea voitetaan

Jotta saisin lopullisesti hullun maineen, sanon vielä tämän: Walkie-Talkien kakkoskausi ei ole huono, sillä Telltale kilpailee vain itsensä kanssa. Tällä kertaa se hävisi, mutta toistaiseksi vain itselleen. Heikompikin TWD-peli tarjoaa tiukempaa kerrontaa kuin valtaosa peleistä tai edes se alkuperäinen sarjakuva. Tv-sarjaa en ole katsonut, mutta sanotaan varmuudeksi, että sekään ei vedä pelille vertoja.

Season Two ei ole huono, mutta se on epätasainen. Nautin suunnattomasti, kun Clementine sai tilaisuuden keskustella jonkun kanssa järkeviä kahden kesken, ilman päälle kirkuvaa laumaa. Tämä kertoo enemmän minusta kuin pelistä, mutta nämä pienet keskustelunpätkät koskettivat minua enemmän kuin ryhmää kohdanneet tragediat. Raastaviin vihanpurkauksiin turtuu nopeasti, pieniin paljastaviin sanoihin ei milloinkaan.

Ykköskausi oli upea, koska se näytti, että toivo saattoi pysyä elossa täysin lohduttomassa ympäristössä. Kakkoskausi käänsi lohduttomuuden yhteentoista. Sen edessä minä murruin, luovutin, lakkasin välittämästä. Jäin hapuilemaan jotain, minkä takia jatkaa eteenpäin.

Clementinen tavoin minulle tuli ikävä Leetä.

 

Aleksandr Manzos