Jos räiskintöjen nykykehitys vetää Vakavaksi, vaivaan löytyy lääkitys.
Herttuan liityttyä huohotusrinkiin vanhan räiskintäkoulukunnan aatelisarvo on vailla perijää. Uuden vuosituhannen siniverinen tulee Kroatiasta, kun Serious Sam ottaa ysäriräiskinnät haltuun 2010-luvun tekniikalla. Tässä, hyvät ihmiset, on interaktiivinen vastine The Expendables -rainalle.
Silloin kun minä olin nuori, Wolfenstein 3D, Doom ja Duke Nukem 3D määrittivät räiskintästandardit. Vihollisia marssitettiin lihamyllyyn legioonakaupalla, kentät olivat sokkeloita ja vaikeustaso epäreilu. Muutama vuosikymmen myöhemmin räiskintäpelit ovat generoituneet ahtaiksi tötteröiksi, joissa skripti ja kulmien takana piilottelu määräävät etenemisen.
Onneksi Velvollisuus ei ole kutsunut kaikkia, sillä Serious Sam on tunkkaiselle nykyröpöttelylle virkistävä tuulahdus. Sam on hiihtolaseihin ja kulahtaneeseen t-paitaan sonnustautunut varaherttua, joka joutuu yksinään torjumaan Egyptistä alkunsa saaneen muukalaisinvaasion. Vihumassaa vastaan asetutaan selkä suorassa seisten, ei nurkan takaa kuikuillen.
Serious Sam 3 on tarinallisesti pelisarjan esiosa, mutta juonelle ei kannata laskea minkäänlaista painoarvoa. Vaikka pelissä on yllättävän paljon välinäytöksiä, tarina on vain löysä kudelma, joka pitää kenttärakenteen kasassa ja antaa tekosyyn huonolle läpänderille.
Die Hard – Vain kuolleen ruumiini ylitse
Sam kolmas on mekanismeiltaan oikea dinosaurus, joten meno on kuin kasaritoimintaa katselisi. Verta ja sisuskaluja on riittävästi ja huonoja one-linereita laukova lihaskimppu raahaa mukanaan keskikokoisen jalkaväkikomppanian verran tulivoimaa.
Asearsenaali kattaa perinteisten haulikoiden, rynsesterien ja sädepyssyköiden lisäksi myös muutaman eksoottisemman tulikepin, joista räjähtäviä kanuunankuulia sylkevä mörssäri on mielenkiintoisin tuttavuus. Kuulat kasvavat rullatessaan ja tekevät jokaisesta vastaantulijasta jauhelihaa. Kenttähaupitsin ohella takataskusta löytyy Stalinin urkujen huuliharppuversio, joka ampuu rakettinsa sarjatulella.
Mukana ei kulje tiimitovereiden tai siviilien kaltaisia hidastetöyssyjä. Homman aperitiivina, pihvinä, jälkkärinä ja ruokajuomana on vastarinnan paneminen nippuun mahdollisimman tehokkaasti.
Grafiikkaa ja laitteistovaatimuksia lukuun ottamatta jokainen pelin suunnitteluratkaisuista kumartaa menneisyyteen. Vihollisia on kylvetty pitkin kenttiä aivan helvetisti, vaikeustaso on paikoin suorastaan epäreilu. Helpoimmalla tasollakin on muutamaan otteeseen ongelmissa, mutta hurmehippa nousee oikeuksiinsa vasta sitten, kun rima nostetaan tappiin. Parhaimmillaan sadoissa laskettavat vihollislaumat ja kenttäoikeutta jakava minigun tuovat elävästi mieleen ysäriahdistuksen. Tällaisia räiskinnät olivat silloin, kun minulla ei kasvanut partaa!
Patruunoissa ei pihtailla, sillä Egyptissä vietetään kolmannen asteen nahoituskautta. Vihollisia on jokaisessa kentässä satoja, pirulaiset hönkivät niskaan joka suunnasta. Vastarinta on tyhmää, mutta sitä on paljon. Vihollisten kaatuminen on mallinnettu oikeaoppisesti, sillä liha on heikkoa sitä nuijivan nikkelin edessä.
Mörrejä on joka lähtöön. Viholliskattausta katsellessa tuntuu, että Samiin on ympätty vihollismallit kolmesta muustakin pelistä. Perustason avaruuspirujen lisäksi kadut täyttyvät edellisosista tutuista päättömistä itsemurhapommittajista, jotka räjäyttävät itsensä Samin läheisyydessä, kun taas taivaalla liitävät paljasrintaiset munahaukat syöksyvät sankarimme niskaan.
Vastaan hekottelee myös lonkeroilla varustettu puoliorgaaninen helikopteri ja miniguneilla ryyditetty jättikokoinen demoni. Lisäksi pelissä nähdään Robocopista tutun ED-209:n saatanallisia serkkuja sekä sarvikuonon ja sonnin risteytys. Olisi kiva tietää, mitä sieniä hahmosuunnittelupuolella on kiskottu.
The Running Man – Juokse tai kuole
Kalkkisräiskintöjen teeseihin kuuluvat myös sokkeloiset kentät. Sam ei tee poikkeusta. Maaliin ohjaavan kompassin sijaan Epyktissä on luotettava suuntavaistoon. Toisinaan eteneminen kysyy myös istumalihaksia, sillä toisiaan muistuttavat korttelit saavat ikävän usein ilmansuunnat sekaisin. Labyrintit kieltämättä lisäävät peliin rutkasti kestoa, sillä kahden käden sormet eivät riitä laskemaan eksymisiäni.
Tällaisiin peleihin eivät kompassit kuulu, mutta olisin kaivannut hieman lisää selkeyttä kenttärakenteeseen. Paikoin oikeaa etenemisreittiä saa etsiä kauan ja hartaasti. Kookkaat kentät korostavat ongelmaa, sillä lääniä riittää koluttavaksi. Onneksi isoimpia kenttiä on pätkitty hieman pienemmiksi kokonaisuuksiksi, mutta se ei kokonaan ratkaise ongelmaa.
Vakava Sami ei ole mikään moderni klassikko, mutta nurkkien kätköissä piilottelevaa putkiräiskintägenreä nostalgiatrippi ysärille piristää kummasti. Rehti, suoraselkäinen väkivalta ja hoksottimia vaativa kenttärakenne ovat ainakin minulle riittävän suuria täkyjä tarttua miniguniin ja potkia avaruuspirut takaisin kiertoradalle, viemästä meidän naisiamme ja työpaikkojamme.
82
