Shank iskee kuin teroitettu hammasharja kylkiluiden väliin.
Shank iski syksyllä 2010 ja jäi heti mieleen, kiitos erikoisen graafisen tyylinsä. Sivustapäin kuvattu mätkintäseikkailu erottui sarjakuvamaisuudella, tylyllä väkivallalla ja liioitelluilla hahmoilla. Latauspeli kävi kaupaksi, joten jatko-osan ilmestyminen ei ole suuri yllätys.
Kakkos-Shankin juoni on kuin Robert Rodriguezin kynästä. Muun muassa El Mariachin ja Macheten ohjanneen Rodriguezin Meksiko-elokuvien teemat ovat synkkiä, hahmot ylityyliteltyjä karikatyyreja ja veri virtaa solkenaan. Rodriguez-tyyliin Shankin lohduttomassa maailmassa jyllää korruptio, ihmisoikeuksien tallominen ja laiton elinkauppa ovat arkipäivää.
Kurjuudesta on vastuussa kenraali Magnus. Kansa pysyy nuhteessa armeijan avulla, taskut pullollaan huume- ja ihmiskaupoilla. Sitten kenraali tekee elämänsä virheen: hän kaappaa Shankin ystävän. Entinen palkkamurhaaja Shank hoitaa panttivankineuvottelut moottorisahan, haulikon ja käsikranaattien avulla.
Halki, poikki ja pinoon
Ensisilmäyksellä Shankia voisi luulla tasohyppelypeliksi, mutta muutamista loikkakohdista ja vipujen painelusta huolimatta peli on lähes puhdasta mättämistä. Jo edeltäjässä sujuvasti toiminutta pelimekaniikkaa on viilailtu entistäkin parempaan iskuun. Väistöt ja vastahyökkäykset onnistuvat näppärästi, hyppiminen ja heitot uppoavat nopeasti lihasmuistiin. Parantunut ohjaus on tarpeen, sillä tempo on kakkososassa kiivaampi.
Shankin yhden miehen armeija niittää satapäin Magnuksen sotilaita. Kätyreitä on monenkokoisia ja -näköisiä: mosurit on aseistettu veitsin ja kirvein, kiväärimiehet ja spollet käyttävät paukkurautoja, isot körmyt kestävät kurmotusta ja paiskovat Shankia ympäri kenttää. Toisinaan vastaan asettuu akrobaattisia amatsoninaisia, iljettäviä ihmissyöjiä ja häijyjä villieläimiä. Shank on vastustajilleen tasapuolinen: tyly palkkatappaja tekee kaikista jauhelihaa.
Asearsenaalin kulmakivenä ovat nopeat mutta kevyttä vahinkoa tekevät morat, rankempiin niittohommiin käyvät machetet, leka ja moottorisaha. Kauempana lymyilevät vihulaiset päästetään päiviltä heittoveitsillä, pistooleilla tai haulikolla. Vaihtoehtoisesti voi myös paiskoa kranaatteja tai jättää maastoon yllätysmiinoja.
Shank ei ole erityisen helppo peli, mutta haulikko on ylitehokas. Sillä pystyy ahdistamaan isonkin lauman nurkkaan ja paukuttamaan ne tuonpuoleiseen. Heittoveitset ja tuliaseet tekevät myös pomotaistelut turhan helpoiksi. Monivaiheiset mittelöt olisivat haastavuudeltaan täysin eri luokkaa, jos ne hoidettaisiin miehekkäästi käsikähmässä.
Hurme, Jani Hurme
Verinen tarina on finaalissa parin kolmen tunnin pelaamisen jälkeen, mutta saavutusten perässä juoksemalla voi peliajan tuplata. Harmillisesti tarinakaksinpeli on heivattu mäkeen, tilalle on tullut selviytymistila, jossa yritetään olla hukkumatta alati koveneviin vihollisaaltoihin. Selviytymistä harrastetaan kolmella kartalla, jotka ovat täydellisiä vihulaisten jallittamiseen. Tapoista saa kahisevaa, jolla saa käyttöön parempaa mutkaa ja ansoitusta. Mieluummin olisin silti ottanut kooppikampanjan.
Koopin puute unohtaen jatko-osa on lähes kaikessa parempi kuin edeltäjänsä. Taistelu on sujuvampaa ja taktisesti haastavampaa, ulkoasu on entistä skarpimpi ja rytmitys onnistuneempi. Helikopteritakaa-ajot, konekiväärillä räiskiminen ja luksuslomakohteessa piipahtaminen tuovat jatkuvaan teurastukseen virkistävää vaihtelua. Taustalla pauhaava ja paisutteleva meksikolaishenkinen rock istuu tunnelmaan mainiosti.
Shank 2 on viihdyttävä mutta valitettavan ryppyotsainen pelikokemus. Synkkä ja väkivaltainen peli ottaa itsensä turhan vakavasti. Liioitellut hahmot olisivat antaneet oivan mahdollisuuden huumoriin, joka pelistä puuttuu nykyisellään lähes tyystin. Päähenkilö Shankin harjoittama tyly väkivalta ei ole heikkohermoisille eikä sarjakuvamainen tyyli vähennä pelin rankkuutta.
84
