Vuoden 1994 jalkapallon MM-kisojen finaali on juuri alkamassa. Soccer Kid istuu kotona ja tuijottaa hypnoottisena TV-ruutua, kun avaruusrosvo Scab yllättäen kääntää kisojen palkintopokaalin. Pokaali kuitenkin rysähtää epähuomiossa asteroidiin ja hajoaa viiteen osaan, jotka singahtavat eri puolille maapalloa. Niinpä Soccer Kid ottaa potkupallon mukaansa ja lähtee pelastamaan pokaalia. (Kerrankin peli, jossa ei pelasteta prinsessaa eikä maailmaa.)
Krisalis on päättänyt oikein tosissaan nousta Amigan toimintapelifirmojen aateliin. Englantilaiset ovat hulluina tasohyppelyihin ja jalkapalloon, joten nokkelasti Soccer Kid lähtee pallo mukana tasohyppelemään. Palloa käytetään tietysti vihollisten eliminointiin. Saksipotku onnistuu puhumattakaan päällä pukkaamisesta, voipa palloa jopa nautiskellen pomputella jalalta toiselle ennen lopullista armonpotkua. Vain Streetfighter-osuus puuttuu.
Niin oudolta kuin jalkapalloilun yhdistäminen tasohyppelyyn tuntuukin, tuo se peliin kuitenkin persoonallisen tuntuman. Pelin alkuhetket menevätkin sujuvasti kontrollien opettelussa: ensimmäinen onnistunut saksipotku tuo mukavan tyydytyksen tunteen (vaikka pelissä on suhteellisen sama millä potkulla viholliset eliminoi). Pisteidenkerääjä voi käyttää erikoispotkuja hyväkseen pisteiden metsästyksessä.
Pelissä vieraillaan viidessä maassa. Englannista tietysti aloitetaan ja Yhdysvaltoihin lopulta päädytään. Jokaisessa maassa on lisäksi kolme eri vyöhykettä, jotka on vielä jaettu (yleensä) kahteen tasoon. Esimerkiksi Englannissa peli alkaa Soccer Kidin kotikaupungista ja etenee maaseudun kautta Lontooseen. Jokaiseen näistä vyöhykkeistä on piilotettu jalkapallojoukkueellinen keräilykortteja, jotka keräämällä pääsee simppeliin bonusvaiheeseen. Sen selvittämällä saa palan pokaalia. Jokaisessa maassa on siis kolme mahdollisuutta "löytää" tuo palanen.
Soccer Kid on paitsi erittäin hyvännäköinen myös äärimmäisen hyvin ohjelmoitu ja viimeistelty peli. Parallaksitaustat ovat hyvännäköiset ja vieritys moitteetonta. Monet kuvalliset yksityiskohdat nostavat pelin ulkoasun Amiga-pelien aateliin.
Pelinä Soccer Kid on kuitenkin aluksi puuduttava. Kävellään eteenpäin, potkitaan palloa, käydään muutamalla hypyllä hakemassa keräilykortti varovasti jostakin puun päältä ja taas kävellään ja potkitaan palloa. Kun lisäksi jokaisen maan ensimmäisestä vyöhykkeestä yleensä jo "löytää" tuon pokaalinpalan, ei myöhemmissä kentissä tarvitse muuta kuin kävellä vasemmalta oikealle ja potkia palloa, ja siinä sivussa hypätä muutaman kuilun ylitse. Vasta kunkin maan lopussa lymyävä tasonvartija herättää pelaajan ainakin aluksi tuhoisin seurauksin.
Vasta Venäjällä eli kolmannessa maassa peli pikkuhiljaa piristyy, vaikkei vieläkään mistään tasohyppelyhysteriasta voikaan puhua. Viholliset kuitenkin liikkuvat hivenen eri tavalla kuin aikaisemmissa vaiheissa ja kenttien rakennekin monipuolistuu. Lisäksi pelattavuus paranee, sillä äkkikuolemat eivät tule enää yhtä taajaan. Jo läpipelattujen maiden tahkoamispakkoa ei onneksi ole kiitos tallennusmahdollisuuden. Niinpä pelille alkaa kuin alkaakin lopulta lämmetä.
Soccer Kid on kokonaisuutena keskitasoa parempi tasohyppely ja sopii erityisesti niille, jotka nauttivat sujuvasta ohjelmoinnista. Pelin tekijöiltä kuitenkin puuttuu se nerous, joka olisi voinut tehdä pelistä klassikon. Ei siihen todellakaan riitä pelkkä pallon potkinnan ja tasohyppelyn yhdistäminen ja erinomainen grafiikka. Tarvitaan yllätyksiä ja yksityiskohtia, jotka pitävät pelaajan tanakasti otteessaan.
80
