Puhkipelatun Airborne Rangerin voi vihdoinkin siirtää hyllylle, sillä MicroProsen legendaarinen aivoja vaativa ammuskelupeli on saanut arvoisensa seuraajan.
Yhdysvaltain eri joukko-osastojen parhaat kyvyt on koottu Erikoisjoukkoihin, joka erikoistuu sellaisiin vähän hämäriin hommiin. Mikäli en pahasti erehdy, juuri tämä yksikkö yritti aikoinaan panttivankien pelastusta Iranista, joskin yritys meni päin prinkkalaa.
Pelin tehtävät sijoittuvat neljään "kuvitteelliseen" maahan: huumeruhtinaiden hallitsemaan Väli-Amerikkaan (Kolumbia?), Lähi-itään, jossa suuruudenhullu diktaattori on vallannut pienen naapurinsa (mikä lie?), Pohjolaan, jossa terroristiryhmä on vallannut kaksi ydinsukellusvenettä (Suomi?), ja jonnekin Euroopan paikkeille sotilasjuntan hallitsemaan maahan.
Jokaisessa maassa on neljä perustehtävää eli yhteensä tehtäviä on 16. Mikäli joku ryhmästä jää vangiksi, ilmestyy menuun lisätehtäväksi vapautusyritys. Tehtävät vaihtelevat salamurhista kokaiinipeltojen polttoon ja hauskaan piristävään pikkusabotointiin.
Tehtävällä on kolme Rules of Engagement -tasoa: stealth-tehtävissä ei saa jäädä kiinni eikä näkyä, rajoitetussa ei saa ylittää tiettyä tuhomäärää ja tavanomaisessa saa pistää niin monta miestä kylmäksi kuin panoksia riittää.
Ensimmäinen ero Rangeriin on jo miesten määrässä: yksikköön kuuluu kahdeksan miestä, joista koostetaan neljän hengen iskuryhmä tehtävän tavoitteiden mukaan. Miehet aseistetaan kivan kokoisesta valikoimasta, joka tarjoaa LAW-raketteja, kranaatteja, pistoolin, kiväärin, konepistoolin, rynnäkkökiväärin ja erikoisuutena radio-ohjattavia räjähteitä sekä lasermaalinosoitusyksikön. Sitten kumotaan viimeiset kahvit, haukataan vielä kerran hillomunkista ja siirrytään helikopterilla sotatoimialueelle.
Joissain tehtävissä voi itse valita miesten tiputuspaikan, toisissa se on etukäteen määrätty. Kun joukot on laskettu maihin, siirtyy näkökulma lintuperspektiivistä kuvattuun maastoon, jossa miehet liikkuvat. Automaattimiehet voi pistää joko stealth- tahi "sääli on sairautta" -moodiin, jolloin he liikkuessaan yrittävät välttää huomiota tai vaihtoehtoisesti huolettomasti antavat pyssyjen puhua. Hätätapauksessa ja maaston suosiessa he voivat "hävitä" parantelemaan haavojaan.
Miehet voi ryhmittää yhden, kahden tai neljän hengen yksiköiksi. Ryhmässä pelaaja ohjaa yhtä miestä, muut seuraavat mukana tietokoneen kontrolloimina. Automaattimiehet osaavat tietysti taistella, ja 'prosemaisen pikkutarkasti vähän väliä pyörähtelevät kantapäillään tarkastellen ympäristöä.
Toinen mahdollisuus ilotikun lisäksi miesten liikuttamiseen on pistää ne "autopilotin" hallintaan, eli määrittää kartalta piste jonne edetä, ja mies etenee sinne automaattisesti, taistellen mikäli tarpeellista. Ryhmän oikea käyttö on erittäin tärkeää: mies tai pari voi järjestää harhautusta, kuten posauttaa pari rakennusta, houkutellakseen vihulaisen sinne.
Kun (jos) tehtävä saadaan suoritettua, palataan jollekin noutoalueelle ja kutsutaan kopteri paikalle. Onnistuneen tehtävän päätteeksi jaetaan ylennyksiä ja mitaleita, ja siirretään ryhmä odottamaan seuraavaa tehtävää. Ryhmän status pysyy koko ajan levykkeellä tallessa.
Suurempia puutteita Special Forcesista on vaikea löytää. Toimintaruutu saisi olla isompi, tai edes olla skrollattavissa siten, että tähtääminen ruudun ulkopuolelle olisi helpompaa. Grafiikka paljastaa englantilaiset juuret: se on tuo mieleen lähinnä jonkin Commando-kloonin. Äänetkin saisivat olla pikkaisen potremmat. Pelattavuus on kuitenkin erinomainen ja sehän tärkeintä on.
Special Forces on harvinaisen tyydyttävä peli. Aivojen yhdistäminen ammuskeluun antaa huomattavasti suuremman tyydytyksen kuin pelkkä etene ja tuhoa -tyylinen mekastus.
90
