Kuvittele sopivan räkänokkainen kymmenvuotias, joka pitää itseään maailman viileimpänä heppuna, ja jonka imagoon kuuluvat väärinpäin päässä oleva lippis, taskusta roikkuva ritsa ja sopivasti ylhäältä auki oleva kauluspaita. Sellainen veijari on Spud, gagh ja ugh!
Pikku-Spud on poliittisesti korrekti, eli kiltti eläimille ja luonnolle, eikä hän muutenkaan hangoittele vanhempiaan vastaan kuin korkeintaan syvällä sisimmässään. Supersankarin maineesta unelmoivan Spudin tilaisuus koittaa, kun hän saa kuulla isoisänsä joutuneen pulaan. Valon nopeudella poika matkustaa vaarinsa talolle, jossa häntä hutkaistaan mahtiyllätyksellä: paitsi että joulupukki on olemassa, joulupukki on Spudin isoisä!
Sen suurempia miettimättä Spud ryhtyy hommiin pelastaakseen vaarinsa ilkeän tohtori Chillbanen käsistä, sillä eihän maailman lapsia voi jättää ilman joululahjojaan.
Luovaa toimintaa
Pelaaja komentelee Spudia tämän silmin kuvatussa maailmassa, jossa liikutaan ennalta renderoiduissa pätkissä. Paikoillaan ollessaan sankari voi vapaasti käännellä päätään ja katsella ympärilleen.
Ympäri ruutua liikuteltava hiiren kursori muuttuu tarpeen mukaan osoittamaan mahdollisia toimintoja, joita pelissä ei kuitenkaan ole paljon: Spud voi liikkua, poimia maasta esineitä ja jutella vastaan tulevien eläimien kanssa. Oikeanpuoleisella hiirenkorvalla pompitaan toimintaikoneiden ja inventaarion väliä.
Inventaario sitten onkin hämärin näkemäni: ruutu vaihtuu jonkinlaiseksi työhuoneeksi, jonka hyllyillä lojuvat kaikki sankarin keräämät esineet, ja laatikoista pilkistävät tontut ja puput. Sankari näet kantaa mukanaan tonttujen ja Duracell-pupujen armeijoita, joilla suurin osa pelin ongelmista ratkaistaan, mikä onkin pelin innovatiivisin idea. Jos sankarilla on esimerkiksi mukanaan saha, hän ei käytä sitä itse, vaan rakentaa työhuoneessa sahatontun tekemään työn puolestaan. Kaikki mahdolliset yhdistelmät eivät sentään mene läpi, mutta idea on kuitenkin toimiva.
Arvaa mikä elokuva
Spud yrittää kovasti olla hauska ja ottaa niin maailmansa kuin sankaruutensakin huumorin kannalta. Omia ideoita ei kuitenkaan ole riittänyt kuin kantimiksi, sillä lähes kaikki pelin huumori nyhdetään elokuvien maailmojen ja hahmojen vääristelystä. Heti alussa törmää väkinäiseen Star Wars -heittoon, myöhemmin pelissä tulee vastaan muun muassa Indiana Jonesista ja Kummisedästä pöllittyjä hahmoja ja kohtauksia. Lisäksi naureskellaan taas vaihteeksi rommia ryyppääville piraateille (X marks the spot). Pelin huumori ei minua suuremmin jaksanut naurattaa, koska pöllityt jutut ovat useimmiten jo niin kuluneita, että niille ei jaksa kuin korkeintaan hymyillä.
Suunnittelijat ovat varastaneet elokuvaideoita jopa pelin ongelmiin. Erityisesti minua ärsytti eräs lähes suoraan ensimmäisen Indiana Jonesin alusta nyysitty kohtaus, joka muistutti esikuvaansa niin paljon, että elokuvan nähneenä tiesin heti, mitä tehdä.
On mukaan silti eksynyt muutama aidosti hauskakin vahinko. Kummisedän tyylin puhuva läski pingviinikuningas oli yllättävän hulvaton, mutta itse putosin tuoliltani löydettyäni joulupukin sängyn alta pumpattavan (vaaleanpunaisen ja sinitäpläisen) poron. Yllättävää näinkin poliittisesti korrektissa pelissä.
Huomaamattomasti ohitettava
Ulkoisesti Spud on mitäänsanomaton. Maailma on kuitenkin riittävän näyttävä, jotta siinä jaksaa tarpoa loppuun asti. Kaikki taide on tietysti välianimaatioita myöten renderoitua.
Äänipuoli on niukkaa, sekä tehosteita että musiikkia on vähän, ja useimmiten taustalla humisee tuuli ja kaiuttimista kaikuu tylsä musiikki. Parasta antia ovat hahmojen puheet, jotka herättävät koko maailman aina hetkeksi eloon. Varsinkin huumehuuruiselta kuulostava rastakani ja muuten vain hullunoloiset tontut saavat aikaiseksi hymyn.
Kokonaisuutena Spud on lyhyt ja rajoittunut seikkailu, joka yrittää naureskella omalle typeryydelleen, mutta muutamaa huvittavaa kohtaa lukuun ottamatta on kuitenkin liian tasapaksu ja mitäänsanomaton.
65
