Ihmeellistä on elämä: kun CIA ja KGB aikoinaan soluttivat omiaan, tapattivat ja kiristivät toistensa agentteja sekä muutenkin ottivat yhteen, nyt niiden eläkkeellä olevat johtajat esiintyvät samassa tietokonepelissä. Spycraft: The Great Game tarjoaa viihteellisen vilauksen vakoilun maailmaan.
Kunnon teknotrillerit Tom Clancy, Larry Bond ja Richard Herman jr. uppoavat minuun kuin CIA:n salainen rahoitus budjetin kohtaan "sekalaiset menot". Niinpä Spycraftin mainostaessa itseään vakoilutrilleriksi aikuiseen makuun mielenkiintoni heräsi. Eivät kai William Colby, CIA:n entinen johtaja ja Oleg Kalugin, KGB:n entinen johtaja, mene mukaan mihin tahansa seikkailuviritykseen?
Olisiko Spycraft ihka oikeaan tiedustelupalveluteknogiaan perustuva, alan rutiineja käyttävä peli? Pääsisinkö kaatamaan vihamielisiä hallituksia ja kiristämään tietoja yhteiskunnan tukipylväiltä uhkaamalla paljastaa, mitä he tekevät kun vaimo on poissa? Ehkä jopa valokuvaamaan rauhanmarsseille narutettuja ihmisiä? En sentään, ihan niin realistinen ei Spycraft ole.
Multimediaa kerrakseen
Kun yksi Venäjän presidenttiehdokkaista joutuu jättämään puheensa kesken, lähinnä siksi, että hänen päänsä on levinnyt sinne tänne, pelaaja pääsee leikkimään CIA:n caseofficer Thornia. Salamurhasta se alkaa, juoneen ryömii myöhemmin mukaan loikanneita agentteja palkkaava järjestö, varastettu salainen ase, Saksan tv:lle myyty ydinpommi, Venäjän mafia ja myyrä CIA:n sisällä. Unohtamatta Yhdysvaltain presidenttiä, joka matkustaa Venäjälle aseistariisuntasopimusta allekirjoittamaan, salamurhan uhallakin.
Spycraft: The Great Game kelpaa vaikka opetuskäyttöön: tuskin on multimediakikkaa, jota pelissä ei olisi hyödynnetty. Löytyy paaaaaljon liikkuvaa kuvaa, jopa ihan oikeiden näyttelijöiden esittämänä. Heistä tutuin lienee Charles "Good Ole Boys" Napier. Yllättäen varsinainen kaksisuuntainen keskustelu on harvinaista: pääasiassa muut puhuvat ja Thorn kuuntelee, ja se on positiivista. Myös staattisissa ruuduissa seilataan jonkin verran, ja etsitään/käytetään tavaroita normaaliin seikkailupelityyliin.
Yhteensitova tekijä ja pelin varsinainen käyttöliittymä on Thornin Personal Data Assistant, taskuun mahtuva pientietokone. Sillä Thorn selaa tietokantoja sekä lähettää ja vastaanottaa e-mailia (videokuvan kera). Leijonanosa pelistä onkin PDA:lla leikkimistä ja hypertekstillä toimivien tietokantojen selaamista.
Pelleilyn lisäksi PDA:lla pääsee muuten ihan oikeastikin surfimaan, jos alla on Windows 95 ja esimerkiksi Netscape. Peli ottaa yhteyden Spycraftin kotisivuille, joilla pitäisi olla vinkkejä, keskustelua pelistä ja uutispäivityksiä. Pelin kannalta se on yhtä tyhjän kanssa, mutta onpahan uusi idea, ja ainakin insinörtit saavat iloa.
Muun oheistoiminnan lisäksi Thorn voi istahtaa työhuoneessaan tietokoneen ääreen ja tehdä vaikka mitä: laskea luotien lentoratoja, rakentaa epäillyn naaman, eristää ääniä puhelinkeskustelusta ja väärentää valokuvia. Silloin tällöin pääsee pistoolillakin paukauttamaan, mutta ammuskelupeliksi Spycraft ei lipsu.
Alipelit lonkalta läpi
Tietokoneohjelmiksi naamioidut alipelit ovat kyllä viihdyttäviä, mutta ne eivät kuormita aivoja juuri ollenkaan ja ovatkin lähinnä kulisseja. Mikään alipeleistä ei ole varsinaisesti peli, vaan "peli". Esimerkiksi asefirman varkautta selvittäessäni yritin hirveästi etsiä motiiveja puhelinkeskustelunauhoituksista, mutta kappas, syyllinen on tietysti se jätkä, jolla on tyhmän näköinen tekoparta. Ja sitten hänet tunnistetaan ohjelmalla, jolla kasataan naamoja. Tämä ohjelma ei sitten tunnistakaan muita kuin tuon yhden naaman.
Oli kysymyksessä sitten äänien eristäminen puhelinkeskustelusta, naaman kokoaminen, luodin lentoradan analysoiminen tai koodin purkaminen, kaikki ovat yksinkertaisia näennäispelejä, jotka vetää lonkalta läpi. Vain hauska valokuvan väärennys pisti hetken hanttiin, ja iskuryhmän johtaminen satelliittilinkin kautta oli hyvä.
Kaikkeen tähän on aikaa yllin kyllin, sillä peli etenee tiukan lineaarisesti tapahtumien ajamana, eli vaikka Thorn lentelisi tuomiopäivään asti Moskovan ja Washingtonin väliä, ei mitään tapahdu, ennen kuin hän on esimerkiksi selvittänyt, missä Birdsong lymyilee.
Beam me up, Thorny
"Aikuista" Spycraftissa lienee väkivalta. Kun Venäjän presidenttiehdokas salamurhataan, häneltä häviää lapsilta kielletysti suurin osa päästä. Yhdysvaltain presidentti kuoli paljon siistimmin, tosin silloin aseen takana olinkin minä.
Spycraft esittää koko tiedustelutoiminnan puhtoisessa valossa ja agentit sankareina, joskin yhdessä kohdassa voi korealaista naisagenttia kuulustella sähköshokkiavusteisesti. Kohta on häiritsevä eikä sillä edes ole pelin kannalta merkitystä: tiedot saa myös normaalikuulustelulla.
Spycraftin juoni kärsii puhtoisen asenteen lisäksi liiasta kamasta, ja tarinan lopetus on huono. Joku, jonka pitäisi olla Yhdysvalloissa, ei yllättäen olekaan, mutta uhkaava tilanne ratkaistaan höpönassulaitteella, ja dramaattiseksi tarkoitetun lopun latistaa yksi kappale "SHOOT"-ikoneita. Sen tein, mutten tiedä miksi.
Toinen ongelma on uskottavuutta nakertava runsas pelletekniikka: CIA:n treenaaja esittelee upeaa tutkan, valonvahvistimen, liikesensorin ja kahvinkeittimen sisältävää hitech-taistelunaamaria, joka on itse asiassa paintball-naamari. Ja miksi PDA on sellainen James Bondista nyysitty satukone, kun joka tiskillä näkyy ihka oikeakin tietokone?
Spycraft pyörii niin Dosissa kuin Win95:ssäkin sutjakkaasti ilman ongelmia. Se on enemmän interaktiivinen multimediakokemus kuin tietokonepeli, mutta vaikka haastetta ei ole, Spycraft: The Great Game onnistuu tärkeimmässä tehtävässään: se viihdyttää onnistuneesti ja tekee sen loppuun asti, vaikka välillä kompuroikin.
Jotenkin olisin toivonut, että Activision olisi uskaltanut tehdä paketista haastavamman, pohdintaa vaativan pelin, joka olisi tarjonnut ihan oikeita moraalisia valintoja. Maailmaan mahtuisi muutakin kuin ketään ärsyttämätöntä viihdyttämistä, vaikka sillä rahaa tehdäänkin.
82
