Star Trek -pelit ovat pahimmillaankin pitäneet päänsä pinnalla, jos edes Trek-mytologia on toiminut. Entäpä jos sekin uhrataan "muodikkaan" kolmiulotteisuuden alttarille? Ongelmana tietysti, että alttari on monta vuotta vanha, eikä se silloinkaan vaikuttanut.
Star Trek: Voyageria katsoessa tuntuu, ettei sarjan tasosta vastaavilla toimi päässä enää mikään. Samat henkilöt ovat varmaan olleet konsultteina, kun MicroProse on kääntänyt Generationsin peliksi, niin hirvittävän heikko esitys se on. Toki esikuvakin on yksi huonoimmista Star Trek -leffoista.
Paha poika mellestää
Elokuvassa hullu tiedemies Soran joutuu tahtomattaan nykäistyksi pois unelmamaailma Nexuksesta, joka on kaikkien unelmat todeksi tekevä auvola ja joka sijaitsee maailmankaikkeutta risteilevässä energiarihmassa. Niinpä mies haluaa takaisin mihin hintaan hyvänsä, ja aikoo tuhota pari aurinkoa ohjatakseen Nexuksen kulun oikeaan paikkaan. Pelissä ideana on estää Sorania tuhoamasta aurinkokuntia ja lopulta saada pahis kiinni. Tämä onnistuu kolmen erilaisen peliosuuden kautta.
Osioista parhaiten toimii tähtikartasto, jossa kohteita luotaillaan sensoreilla ja Enterprisea komennellaan paikasta toiseen. Kuvaa voi tarkentaa eri aurinkokuntiin, joissa tietoa voi hankkia erillisten planeettojen tasolta asti. Kartalla pitää simuloida oikeiden tähtien tuho, jotta Enterprisen miehistö tietää, missä Soran aikoo olla milloinkin. Vaikka osuudessa ei paljon muuta tehdäkään kuin liikutellaan Enterprisea, se on toteutettu asiankuuluvan hienosti ja sitä on hauska pelata.
Välillä törmätään vihamielisiin aluksiin, jotka sitten paloitellaan naurettavan yksinkertaisessa avaruustaistelussa. Pelaajan täytyy ainoastaan komentaa Enterprise lähestymään kohdetta ja räiskiä vuorotellen phasereilla ja torpedoilla. Kohteesta voi tähdätä erikseen alisysteemeitä, joista varppiydin tai elossapitosysteemit ovat tietenkin päivänselviä kohteita. Taistelu on yhtä jännittävää kuin ruotsinkokeisiin lukeminen ja yhtä tapahtumarikasta kuin laiskiaisen päivä. (No ei nyt sentään. _nn)
Loittoryhmä ilman ryhmää
Kolmannen ja samalla pelin pääosuuden muodostavat erilaiset loittoryhmätehtävät, jotka ovat pelin pahinta antia. Kun ensimmäisen kerran kuulin tehtävien olevan toteutettu kolmiulotteisena, olin innoissani. Nyt pystyn enää kauhistumaan. Loittoryhmä koostuu yhdestä tehtävään parhaiten sopivasta henkilöstä. Tehtävät yrittävät painottua enemmän seikkailuun kuin doomailuun, mutta phaserilla räiskytellään silti rutkasti. Geordi muun muassa pääsee yksin valtaamaan klingonien Bird of Preytä.
Systeemi kuuluu hitaimpiin koskaan näkemiini 3D-moottoreihin. Ruutu on kuorrutettu rumilla tekstuureilla ja kädettömällä käyttöliittymällä, joka on paitsi painajaismainen käyttää, myös vie puolet ruudusta. Seikkailupeliin se soveltuu huonosti. Sen sijaan, että esineitä voisi niksutella ruudulla (kuten viimeiset 10 vuotta on tehty), ne ilmestyvät toimintaikkunaan ruudun alaosaan.
Kaiken kruunaa kuitenkin se, että doomailun aikana ei voi lainkaan tallentaa peliä. Tämä on mielestäni täysin anteeksiantamatonta, sillä doomailuissa on paljon rasittavia kerrasta poikki -kohtia.
Star Trek: Generations on ehdottomasti surkein tähän asti julkaistu Star Trek -peli. Peli on tehty niin amatöörimäisesti, että ei voi kuin ihmetellä. Trek-peleissä on aina ollut pieni rahastuksen maku, mutta tästä yksilöstä se suorastaan löyhkää jo kauas. Pysy kaukana tästä hirvityksestä.
50
