Steamin indie-räiskinnät - Liipaisin pohjaan!

Taustan kääntäminen litistää ammusviuhkan aluksen perspektiivistä (Revolver360 Re:actor).

Saisinko yliannoksen höyrytettyä luotihelvettiä, kiitos?

Vuosikymmenet vaihtuvat mutta luotimyrskyssä pujottelu pysyy. SHMUPit, 2000-luvun taitteessa etupäässä japanilaisten peliluolien ja konsolien tekohengittämä muinainen arcadelajityyppi elää edelleen. Klassisten 2D-räiskintöjen elinvoimaisin alusta on nykyään konsolien asemasta PC, sillä olemattomat kehityskustannukset, matala kynnys ja pelien matalien tehovaatimusten mahdollistama valtava yleisö ovat lyömätön yhdistelmä. Vaikka pelityyppi kutee edelleen marginaaleissa, Steamin ansiosta laadukkaiden räiskintöjen löytäminen ei vaadi salapoliisin taitoja.
 SHMUP-ammuskelujen pääpointtina on pitkään ollut kovien pisteiden kerääminen. Etenkin netin enkkalistojen kärkisijat vaativat enemmän kuin vain kaiken vastaantulevan tuhoamista: vaihtelevin mekanismein karttuvien pistekertoimien ylläpitäminen vaatii taitoa ja tietoista riskinottoa, jossa ennätyksen ja game over -tekstin ero lasketaan sekunnin murto-osissa.
Asiantuntematon pitää 2D-räiskintöjä pitkälti ihan samanlaisina peleinä kuin ne videopelaamisen pronssikaudella 80-luvulla olivatkin. Olettamus ei ole aivan väärä, mutta kehitys kehittyy räiskinnöissäkin. Ideoiden kierrättämisen ohella lajityyppiin keksitään edelleen uusia näkökulmia. 
Vanhojen lajityyppien uudistamisesta vastaavat myyntilukuja pelkäämättömät indie-koodaajat. Saalistin Steamista parin viime vuoden aikana julkaistuja ammuskeluja, joissa on jokin erikoinen twisti. Nouseva trendi on räiskinnän ja roguelike-roolipelin yhdistäminen.


Ympäri käydään

Pintapuolisesti perinteinen SHMUP, sivuttain maisemia vierittävä Revolver360 Re:actor hyödyntää tekniikan edistysaskeleita ovelassa maaston kääntelyssä. Jännässä jipossa hävittäjä pyörii, mutta käytännössä tausta kääntyy ylös tai alas, mikä tuo esiin tankkeja ja tykkejä ja auttaa väistämään tulitusta. Kuolleista kulmista lähestyvistä kookkaista kohteista varoitetaan maaston epäilyttävien rakenteiden ohella hälytysäänillä, joten Revolver360 Re:actor vaatii takapuolituntuman ohella valppautta ja tilan hahmotusta.
Automaattiset ohjukset tuhoavat syvyyssuunnan kohteet, jos hävittäjä käväisee niiden päällä. Lentävät viholliset ja ammukset liikkuvat periaatteessa kuten tavallisessa 2D-räiskinnässä, mutta näkymän kääntäminen muuttaa asioita: pyörähdys litistää sekä vihollismuodostelmat että läpitunkemattoman näköiset ammusviuhkat, mitä hyödynnetään etenkin massiivisia pomokoneita kurmottaessa. Maaston pyörittäminen on mainiosti integroitu kikka kolmonen, sillä sitä oikeasti tarvitaan pärjäämisessä. Alus kestää runsaasti osumia, mutta kuolema on lopullinen. Revolveria ei läpäistä krediittivyöryllä, vaan taidolla.
Notkeasti etenevät näkymät esitetään viileän sinipunaisina ja punainen kuvastaa vaaraa. Scifiä, avaruusaluksia, jättirobotteja ja silleen. Vängän näköistä, joskin vaihtelu virkistäisi. Tosin en ehtinyt reippaan temmon ansiosta audiovisuaalisen vaihtelun puutetta harmittelemaan. Kentät sinänsä ovat vaihtelevia, koska tietyissä risteyspaikoissa suunta muuttuu suuren nuolen päälle lentämällä. Cross Eagletin kehittämä komea ja sulava Revolver360 Re:actor on omaperäinen siivu SHMUP-yleissivistystä.
 

Tiukan biisilistan teknoartisteja ovat muun muassa Atomhead ja Carl Finlow (Hyperspace Invaders II: Pixel Edition).


Happohyökkäys

Tekno. Musiikki. Teknomusiikki. Voi jummi ja Kiesuksen jamit, Entity Medialabin Hyperspace Invaders II: Pixel Edition heittää ämyreihin sellaista konejytää, että alan miehen jalka tamppaa tahtia jo ensimmäisistä biiteistä lähtien. Asiansa osaavien artistien settilistalla on happoista, todella nopeaa ja kovaa iskevää hardcorea ja ravea.  Bruuuum-tutututu-pau-pau-pau - ah, näin hienoa meteliä onkin ollut jo ikävä.
 Hyperspace Invaders II:n pelillisenä kiintopisteenä on Taiton 70-luvun hitti Space Invaders, mitä ei välttämättä silmämunia polttavan audiovisuaalisen rave-tykityksen takaa huomaa. Peruskanuuna luukuttaa automaattisesti, luotimassoja leikkaava superlaser laukaistaan itse. Tulitusta viuhkaksi laajentavien lyhytikäisten bonusten kerääminen on elintärkeä taito. Hohtavia bonuksia putoilee jatkuvasti, mutta helvetillisessä luotimyrskyssä niiden kerääminen on hikistä hommaa. Satoja vihollisia, tuplasti ammuksia, bonuksia, stroboavia efektejä – tervetuloa zone-transsi, käryävät verkkokalvot ja/tai päänsärky, Jeff Minter olisi tästä ylpeä.
 Kompaktit ja todella hurjiksi äityvät kentät kestävät kolmesta seitsemään minuuttia, yhden biisin verran ja pojoja verrataan netin ohella paikallisiin kolmen kirjaimen yhdistelmiin, mikä on hyvä uutinen kuolevaisille pelimiehille. Menestyminen vaatii selkäydintason tekemistä, sillä tietoinen toiminta ei riitä hyperavaruushyökkääjien kukistamiseen. Jos räväkkä musiikki unohdetaan, kentissä ei ole hengästyttävän pelityylin kannalta juuri vaihtelua, mutta kuritin muukalaisia ihan kuuntelemisen ilosta. Jokunen lisäbiisi ei tietysti olisi pahitteeksi. Sisäinen teknohörhöni on joka tapauksessa hyvin, hyvin iloinen.
 

Suurin osa mörreistä rynnii gauntletmaisesti päälle - loput ampuvat kauempaa (Deathstate).


Portti kuolemaan

Genremäärittelyille haistattelu on hyvä tapa tuoda pöytään jotain uutta. Deathstate ynnää räiskintään roguelike-luolastorymistelyn ja vähäeleisen, tuntemattoman ulottuvuuden kauhuja luotaavan tarinan. Sankari(tar) on levitoiva maagi, joka jumittuu hullun proffan kartanoon, josta pääsee pois vain oudon portaalin kautta. Kauas pois. Hirviöiden keskelle. Taikuri sinkoaa käsistään plasmaa automaattisesti lähintä monsua kohti, joten jatkuvan räimeen keskiöön nousee väistely ja cthulhuhtavien vihollislaumojen taktisesti järkevä kurmottaminen.
 Deathstate on selvästi räiskintä, mutta yhtä selvästi roguelike. Satunnaisesti luoduilla luolastomaisilla taistelualueilla on seiniä ja muita luoteja pysäyttäviä esteitä. Luolaston, kentän, mikälie maalina on portaali seuraavalle alueelle, joka pitää löytää ennen kuin Iso Paha tulee ja tappaa. Hirviöiden ja aikarajan luoman paineen alla paniikkisyöksyt runsaslukuisten mörrien keskelle tulevat tutuiksi. Ja ”kuolema” tietysti palauttaa sankarin takaisin kartanoon. Lukuisiin uusintayrityksiin tuodaan vaihtelua valtavalla tulitusta ja ominaisuuksia muuttavalla loottiarsenaalilla ja erilaisilla (anti)sankareilla.
 Amigamaisia maisemia tuunataan kuvaputkityylisellä, pikseleitä ja värejä pehmentävällä jälkikäsittelyllä, joka luo ovelasti tunnetta maailmasta maailmojen välissä. Kritiikkini kohdistuu ahtaisiin paikkoihin, jotka paljastavat liikkumisesta hiomattomia seikkoja: sankari töksähtää joskus hetkeksi ahtaisiin kulmiin. Toisinaan en hoksannut ajoissa, mikä on lattiaa ja mikä läpitunkematonta seinää. Ongelmat eivät ole hupia tappavia ja kipakan, mutta reilun vastuksen luoma addiktio puree, joten uudestaan. Ja uudestaan. Rakastamallani Gauntletilla terästetty räiskintäliemi ei ole yhtään hassumpi.
 

Ydinsodan jälkeisessä maailmassa on paljon loottia (Nuclear Throne).

Maailmanlopun mutantit

Omalaatuisesta Luftrausers-ammuskelustaan tunnettu Vlambeer menee genrefuusiossaan Nuclear Throne vielä askeleen pidemmälle rogueliken suuntaan kuin Deathstate. Nuclear Thronen satunnaisesti luoduissa kentissä ei ole (aina) kiire ja useimpiin tilanteisiin voi mennä varovaisesti tulitukselta suojaavia seiniä hyödyntäen. Kunhan pidät huolen siitä, että muurit ovat riittävän paksuja, sillä ne eivät kestä räjähdyksiä. Hähää, siistiä, sama toimii myös toisinpäin ja paikkojen tuusan nuuskaksi posauttelua siivittävät mehevästi jytisevät räjähdykset.
 Nuclear Thronen apokalyptisessa maailmassa ei ole enää ihmisiä, ainoastaan toinen toistaan kovempia mutantteja, jotka tavoittelevat myyttistä Ydinvaltaistuinta. Häröt mutanttisankarit kantavat kahta vapaasti vaihdettavaa asetta, joita tosiaan joutuu vaihtamaan, koska ammukset ovat rajallisia. Lyömiseen tarvitaan leka tai joku muu astalo. Selviytymistä autetaan mutanttien spesiaalikyvyillä, kuten kivikaverin ammuksia blokkaavalla timanttimuodolla. Toimintaa tiivistetään muutaman kentän välein ilmestyvillä rempseillä bosseilla, joiden kaataminen vaatii uskallusta ja mieluiten isoja ammuksia.
 Vlambeer osaa rouhean indietyylin: letkeän funktionaalista pikseligrafiikkaa ryyditetään rapeilla laukausäänillä ja tymäköillä räjähdyksillä: ruutu tärisee ja bassot murisevat. Tunnelmaa ja tempoa nostetaan mainiolla instrumentaalirokilla. Addiktiota tehostavaa fiilistelyä tarvitaan, sillä se yksi ainoa henki on herkässä. Opin tai ainakin näin joka kierroksella jotain uutta, joten Nuclear Thronella on Deathstaten tapaan korkea uusinta-arvo. Viileä, vauhdikas ja viihdyttävä Nuclear Throne on omaehtoisen tahdin myötä pääkopallaan ajattelevan miehen räiskintä.