Vuoden odotetuimmat roolipelit olivat Dungeon Master II ja Stonekeep, joita yhdistävät paitsi julkaisija ja vanhahtava toteutus, myös se, että jos olisin saanut markan jokaisesta julkistetusta ilmestymispäivästä, pelaisin lottoa vain saadakseni karkkirahaa.
Stonekeep on ollut tuloillaan jotakuinkin viimeiset viisi vuotta, enkä edes yritä arvailla miksi. Pelistä heijastuukin selkeästi se, että alkuperäisen julkaisun piti olla vuoden -93 paikkeilla. Sepäs ei olekaan huono juttu, sillä silloin pelit vielä olivat pelejä eivätkä insinörttien konekokoonpanojen testiohjelmia.
Yleensä ne pelit, joiden synnytys kestää ikuisuuden, epäonnistuvat automaattisesti, koska ne eivät voi millään toteuttaa niihin kohdistuvia odotuksia. Stonekeepkin tuntui ensi- ja vielä kolmannellakin silmäyksellä tavanomaiselta holvistoharhailulta, mutta oudosti se alkoi viehättää yhä enemmän ja enemmän pelin edistyessä.
Monilla messuilla nähdyssä alkuanimaatiossa paha Khull-Khuum tuhoaa Stonekeepin ja vain pikku-Drake pelastuu. Kymmenen vuotta myöhemmin Drake palaa paikalle (ja voisinpa vannoa, että kyseessä on nuori Tom Hanks). Itse asiassa juoni ei olekaan ihan perussimppeli "Duum of Khull-Khuum".
Koska matka oli hauska niin...
Vaikka Drake aloittaakin matkansa yksin, saa hän seurakseen pian lisää jengiä. Pelaaja ei voi juuri vaikuttaa muiden tekemisiin, mitä nyt parannella kavereita ja mahdollisesti antaa parempia aseita tai varusteita. Jos tulee tappelu, muut tappelevat ihan itsekseen, esimerkiksi ryhmään tuleva keiju (faery, ei elf) nakkelee taistelussa tulipalloja, parantelee tosi huonossa kunnossa olevat sankar'parat ja ilmeisesti heittelee satunnaisia suojaloitsujakin.
Koska vain Ultima Underworldeissa vapaasti liikkuva virtuaalimaailma on ollut muutakin kuin markkinointikikka, ei Stonekeepin tutun kantikas maailma haittaa. Liikkuminen sen sijaan on hiukan kömpelöä, kävely sujuu vain ja ainoastaan kursorinäppäimillä, mikä hiiriheikkejä saattaa ärsyttää, ja kaikkia ärsyttää se, ettei pelissä voi edetä sivuttain. Enemmän kuin usein vihulaiset nimittäin odottavat nurkan takana, ja kääntymisen aikana hupenee jo osa kallisarvoisista osumapisteistä. Liikkuminen sitäpaitsi sujuu vain kävelyvauhtia, aijai.
Onneksi taistelu on ymmärretty oikein. Satunnaishirviöitä ei ole, ja raadot jäävät näkyviin. Reaaliaikaisen taistelun tasapainotus on oiva: melkoinen osa hirviöistä tarjoaa ihan oikean vastuksen, eikä ole vain nopsasti tapettavaa experience-töhnää. Kaikessa on kuitenkin pimeä puolensa ja Stonekeepissä se on hirviöiden kuolemaa halveksiva asenne. Niitä kun vaivaa outo tauti: ne eivät halua liikkua ovien läpi, eivätkä ylittää reviiriään. Kummassakin tapauksessa ne saa niitattua helposti kaukaa keihäällä tai jollain kantama-aseella.
Myös taikuus tuntuu toimivan "oikein". Taikuuteen vaaditaan taikasauva, mieluiten useita, sillä ne ovat akkuja, joihin mana ladataan sieltä täältä löytyvistä manapiireistä (tai vastaavista). Niihin myös kaiverretaan taikomisen vaatimat riimut, joita tietysti löytää pelin kuluessa.
Taikasysteemi selvinnee esimerkillä. Perusriimut toimivat yksinäänkin, esimerkiksi perustuliriimu luo heikkotehoisen tulipallon. Mutta perusriimuihin voi yhdistää metariimuja, ja kun äskeiseen tuliriimuun ympätään kolminkertainen teho, aluevaikutus ja kohteen suojakerrointa alentava riimu, teho on aivan toista luokkaa, samoin kuin manankulutus.
Stonekeepissä eivät sen enempää osumapisteet kuin mana palaa itsestään ajan myötä, vaan parannuslähteestä litkiäkseen tahi taikasauvat ladatakseen pitää palata joskus parinkin tason päähän. Parantavia juuria ja taikajuomia löytyy kyllä melko runsaasti, joten eestaas ramppailu ei tapa, ja pitää pelissä tiettyä painetta päällä. Tankkauspaikkoja tuntuu löytyvän täysin siedettävin välein. Siltikin edestakaisin notkuilu pidentää pelin syömää aikaa, kuten osaltaan myös ryhmän kävelyvauhtia liikkuminen.
Käyttis helvetistä
Stonekeepin mustimpia puolia on sen "näyttävyys ennen kaikkea" -käyttäjäliityntä. Tavaroiden pujottaminen sankareille ei ole monimutkaista, mutta ärsyttävän pikkutarkkaa: kun yritän vaihtaa miekkaa saatankin riisua sormuksen. Vain viisi tavaraa kerrallaan näyttävä inventaario rasittaa vieläkin enemmän, onneksi maasta löytyvät tavarat, kuten esimerkiksi nuolet, saa oikealla hiirennappulalla suoraan oikeaan paikkaan.
Kaikki mahdollinen pelin informaatio kirjoittuu automaattisesti Draken taikakirjaan. Siellä on statistiikka, taikariimut, selostus löydetyistä esineistä (ja vain siellä), saadut vinkit ja tärkein eli automaattikartta. Kartta on muuten hyvä, kun se vain vaivautuisi avautumaan suoraan siltä sivulta, jonka kartalla pelaaja on. Karttaa nimittäin tarvitsee ja paljon.
Kultaiset käytävät
Aikoinaan Stonekeepin kaksi säväyttäjää olivat renderoidut seinätekstuurit ja videoidut hirviöt. Seinätekstuureissa on yksi melkoisen typerä vika: niitä nähtävästi käytetään yksi per taso, ja lopputulos on lievästi sanottuna monotoninen. Pöydät, tynnyrit, luukasat ja muut pikku koristeet vähän sentään piristävät.
Graafisesti typerin munaus on saman rakenteen käyttäminen eri väripaletilla kuvaamaan sekä viemäriä, jääluolaa että keijumaata, varsinkin kun kyseisestä rakenteesta on suorastaan mahdoton päätellä, milloin vieressä on seinää, milloin tyhjää. Juuri näillä tasoilla automaattikartan avautumisesta aina sivulta 1 tulee sanottua jotain, joka saa lapset itkemään.
Onneksi tasonsuunnittelussa on pysynyt järki kädessä, eikä peli ole täynnä typeriä, keinotekoisesti pelaamista pitkittäviä sokkeloita. Sopivan kokoisissa ja varsin selkeissä tasoissa ei ole mitään vikaa, mutta mitä on tapahtunut huoneille ja halleille? Sellaisia 2x2-ruudun huoneita isompia ei ole.
Stonekeepiä asuttavista hirviöistä ja ystävistä osa on renderoitu ja osa kuvattu videolla, nähtävästi joko nukeista tai näyttelijöistä. Videoidut hirviöt pääsääntöisesti istuvat peliin, vaikka Sharga-kaivosten ettin on kyllä suorastaan lahjattoman halvan ja huonon näköinen.
Yllättävästi Stoneromppua ei ole sen enempää täytetty multimediasaastalla puhetta lukuunottamatta. Lievä ylinäyttely sopii sekin peliin, varsinkin tappavan ärsyttävät keijut: kikattavat keijutytöt ja Murph, keijujen Forrest Gump, saavat pinnan kiristymään muiltakin kuin klingon-henkisiltä kääpiöiltä. Stonekeepin tekninen toteutus luo peliin normaalia enemmän sadunomaista henkeä, mikä on mukavaa vaihtelua yleensä testosteronilla maustettuihin hurmeoopperoihin.
Satunnaisen puheen lisäksi hyviä efektejä on ihan tarpeeksi ja MIDI-taustamusiikki tekee sen minkä taustamusiikin kuuluukin: soi taustalla peittämässä hiljaisuutta eikä häiritse.
Jotenkin minulla on sellainen olo, että Stonekeep on tarkoitettu jokseenkin aloittelevalle pelaajalle. Ongelmat ovat yksinkertaisia, eikä pelissä muutenkaan ole mitään ihme kikkailua. Silti peli ei ole yhden viikonlopun ihme, vaan itselläni meni viikko päästä vasta jonkun verran yli pelin puolenvälin. Vaikka syy piilee varmaankin osumapisteiden ylläpidossa ja taikasauvojen latailussa, yhdistettynä ryhmän leppoisaan vauhtiin, en silti päässyt juuri pitkästymään.
Mikään klassikko Stonekeep ei suinkaan ole, mutta hyvä roolipeli kuitenkin, jonka avulla saa useamman talvi-illan kulumaan huomattavasti järkevämmin kuin esimerkiksi katsomalla telkkarista alahuuli roikkuen ja aivot formatoituen idioottimaisia ohjelmia.
86
