Myös eilispäivän sodissa kysymys oli lopulta taistelutahdon murtamisesta, kun iso ja pieni ottivat yhteen.
Muinoin 1800-luvulla suuria yhteiskunnallisia kysymyksiä, kuten ”Onko OK pitää orjia?” ja ”Kenelle Elsass-Lothringen kuuluu?”, ratkottiin verellä ja raudalla. Myös edeltävä vuosisata päättyi vapauteen, veljeyteen ja giljotiiniin, maailmanhenki nyt vaan oli sellainen.
Mutta kaikella on hopeareunus. Orjuus suurin piirtein loppui ja Euroopan valtioiden rajat jotakuinkin vakiintuivat. Jälkimmäiseen tosin tarvittiin vielä pari maailmansotaa, eikä kolmaskaan ole poistunut tarjottimelta.
Mennyttä aikakautta muistellaan Strategic Command: American Civil Warissa. Päivitysten mukana nimikko-sisällissodan lisäksi mukaan on päässyt myös huomattavasti vähemmän pelitetty Ranskan–Preussin sota vuonna 1870. Tämäpä onkin melkoinen kattaus 1800-luvun lopun sotien ystäville!
Strategic Command: American Civil Warin ei tarvitse käydä omaa pelillissisällissotaansa. Sen kliininen kuvaus eroaa merkittävästi Gran Tacticianin (Pelit 8/21, 88 p.) epävarmoista sotaretkistä ja ruudinsavuisista kenttätaisteluista, joskin sodan tapahtumat ovat jotakuinkin samoja. Mutta pelit itse ovat niin erilaiset, etteivät ne kilpaile kuin aiheellaan.
Strategiana yksinkertaisuus
Mainio Strategic Command -pelisarja aloitti vuosituhannen vaihteessa, ja Strategic Command: European Theater on edelleen oikein elegantti peli toisesta maailmansodasta. Sarja on vuosien varrella monimutkaistunut, mutta Grigsby-pärinöistä ollaan kaukana, sillä sarjan ydin on yksinkertainen. Kaupungit tuottavat tuotantopisteitä, joilla ostetaan kaikki uusista joukoista tutkimukseen. Joukoilla valloitetaan kaupunkeja, joilla kustannetaan uudet valloitukset ja etenkin tuhotaan vastapuolen kykyä sotia. Puhtaimmillaan tämä esiintyy pelisarjan toisen maailmansodan osissa.
Puhdasta laajenna ja rusenna -menoa maustaa historiallisuus. Alkuasetelmat, ennalta määrätyt liittoumat ja maantiede törkkivät kohti historiaa. Vaikkei kyse ole simulaatiosta, pohdittavat tilanteet vaihtoehtoineen muistuttavat esikuviaan. Ensimmäistä maailmansotaa koskevissa osissa esimerkiksi pitää varautua siihen, että Italia jossain vaiheessa liittyy leikkiin.
Pelit ovat strategiapelejä sanan varsinaisessa merkityksessä: pelaajalle annetaan työkalut tykeistä talouteen ja päästetään hänet irti.
Elämää juoksuhaudoissa
Mutta palataan 1800-luvulle. Homman pihvi on Amerikan sisällissota 1861–1865, jossa sota muistuttaa Uuteen Maailmaan siirrettyä ensimmäistä maailmansotaa. Näkökulma ei ole väärä, koska tapahtumaa asemasotineen ja teollisine massa-armeijoineen voidaan perustellusti pitää tulevan maailmanpalon etiäisenä. Asemasodassa hyökätään suurin tappioin ja kierrätetään joukkoja etulinjan taisteluista selustan lepoon.
Juoksuhaudoissa on vaihtelua. Washington DC:n ja Richmondin välillä eletään Länsirintamalla ei mitään uutta -hengessä. Lännempänä sota on sitä liikkuvampaa, mitä vähemmän alueilla on merkitystä. Täyttä vapautta ei ole missään, jo pelkkä huollon puute pysäyttää armeijat villissä lännessä ja Virginian metsissä.
Sodankäyntiin kuuluva friktio on mukana mutkan kautta, vaikka käskyjä totellaan kyselemättä. Sotajoukot eivät näe kauas, edes ratsuväen ja kuumailmapallojen auttamina. Niinpä niillä on tapana törmätä näkymättömiin vihollisiin, mistä seuraa tarkasti orkestroitujen manööverien epäonnistuminen.
Tahtojen taistelu taistelutahdosta
Strategic Command: American Civil Warissa tähdätään vastapuolen taistelutahdon pudottamiseen. Maantieteelliset tavoitteet ja joukkojen tuhoaminen ovat tähän vain keinoja, eivät päämääriä itsessään. Voittoehto on luonteva, se antaa mahdollisuuksia erilaisiin suunnitelmiin, kun ei tarvitse tähdätä pääkaupunkiin.
Voittoehto on myös historiallinen. Yhdysvaltojen sisällissodassa toinen osapuoli kyllästyi sotaan, suostui keskusvallan vaatimuksiin ja lopetti olemassaolon valtiollisena kokonaisuutena. Melkoinen "Ei huvita enää" -hetki historiassa!
Voittokaupungit ovat ratkaisevia, kun homma vihelletään poikki vuoden 1865 lopussa. Pohjoisvaltioiden tavoitteita löytyy Etelävaltioiden puolella, Etelävaltioilla tavoitteet ovat turvassa omien linjojen takana. Konfederaatiolle häviön välttäminen on siis mahdollisuus, tosin vain pelitodellisuudessa.
Voittoehtojen ansiosta taistelu on tasaisempaa kuin Pohjoisen taloudellinen mahti antaa olettaa. Etelävaltioiden ei tarvitse kasvaa ylivertaiseksi talousmahdiksi ja valloittaa koko Amerikkaa, vaan vain satuttaa Pohjoisvaltoja riittävästi tai edes selvitä. Silti Etelänkin kannattaa hyökätä, koska pelkällä puolustuspelillä ei nakerreta Unionin sotaintoa.
Koska moderni sota realiteetteineen alkoi yllättäen, armeijat ovat aluksi liian pieniä ja sotaretket lähinnä vajaaksi jääviä läpsähdyksiä. Vaikka Mississipin rannat jäävätkin valtaamatta, ainakin vihollisen taistelutahto kärsii ja tuhoutuneet divisioonat ovat hetken poissa. Vajaasti toteutunut suunnitelma ei ole epäonnistuminen, enemmänkin hidas tie voittoon.
Merisota on erisota
Merisota on mukana, laivoja riittää perinteisistä puulaivoista panssarilaivoihin. Näitä käytetään myös suurilla joilla ja Suurilla järvillä, mikäli Britannia suvaitsee osallistua sotaan. Laivanupotuksella lasketaan vastapuolen taistelutahtoa, eikä rantojen pommituskaan ole täysin turhaa.
Maailmankauppa kulkee merillä. Meri kuuluu Unionille, koska sillä on laivasto, joka käärmeen tavoin kuristaa Etelävaltioiden taloudellista valtimoa. Pohjoisen taloudellinen etu ei ole niin suuri, ettei sitä kannattaisi edelleen kasvattaa.
Jos tykkää ratkoa ongelmia vasaralla, maihinnousuilla voi valloittaa rantakaupunkeja. Proto-Normandian sijaan tavoitteena on vähemmän katastrofaalinen Gallipoli. Ranta on sinänsä helppo vallata, mutta logistiikka vaikeuttaa marssia sisämaahan. Joukkojakaan ei ole riittävästi, kun jokainen maihinnousuun käytetty joukko on pois muiden rintamien lihamyllystä.
Konfederaatio ei voi olla huoleton. Jo kauppasaarto on haitallista, mutta sataman menetys sattuu vielä enemmän. Joukkoja ei riitä kaikkien rantojen suojeluun, koska joko soditaan tai vahditaan rantoja. Myös vastahyökkäyksiä on vaikea tehdä, koska huono logistiikka toimii molempiin suuntiin.
Merisota toimii hyvin, koska laivat voivat liikkua, hyökätä ja liikkua uudestaan. Etelävaltioiden laivat voivat napsia paloja saartorenkaasta ja paeta sataman turvaan. Syntyy epäsymmetrinen merisota, jonka osapuolet väijyvät toisiaan. Tämä kannustaa alivoimaista Etelää rakentamaan jonkinlaisen laivaston, vaikkei meriherruutta voikaan haastaa ilman ulkovaltojen apua.
Diplomatia on sodankäynnin jatke
Sodilla on tapa herättää muiden valtioiden huomio. Sitä jopa toivotaan, ainakin sen verran, että vierailta voi ostaa pyssyjä. Strategic Command: American Civil Warissa ulkovallat toimivat Pohjoisvaltioiden painostajana ja Etelävaltioiden apuna.
Etelävaltiot toivoivat apua Euroopan suurvalloilta. Vaikka tällainen interventio oli luultavasti epätodennäköinen, niin aikalaiset olivat tietämättömämpiä kaikesta vääjäämättömyydestä. Kansainväliset suhteet ovat myös pätevä lisätyökalu pelaajalle, ihan hauskuudenkin nimessä.
Diplomatia toimii tuotantopisteillä tuetulla tuurilla, kun Konfederaatio ja Unioni törkkivät intervention todennäköisyyksiä toivomaansa suuntaan. Sodan kulkukin vaikuttaa, koska Iso-Britannia ja Ranska liittyvät mieluummin voittoisaan sotaan.
Vaikkei eurooppalaisten mukaantulo olisi pelissä(kään) todennäköistä, sitä kannattaa pitää silmällä. Unionin on turha huutaa Monroe-oppia, kun imperialistien laivastot pyyhkivät sen laivat meriltä ja Euroopan armeijat astuvat läntiselle pallonpuoliskolle.
Ulkomaiden mukaantulo ei ole pelkkää mannaa Etelävaltioille. Maasota ratkaisee, siihen ulkomaat eivät juuri auta. Jos Unioni onnistuu potkaisemaan imperialistit pois sotaa sotkemasta, Konfederaation taistelutahto laskee, kauppa loppuu ja asiat ovat lopulta huonommin kuin ilman apua. Jos.
Pohjois- ja Etelävaltiot ovat monikko, mikä on otettu huomioon. Osavaltiot ja intiaaniheimot liittyvät sotaan paloittain ja antautuvat erikseen. Kovin suurta diplomaattista kauppaa tästä ei käydä, koska on aika kiveen hakattua, kenen joukoissa kukin seisoo.
Sota kaikilla mausteilla
Joskus ruutuun pamahtaa valinta, jossa tarjotaan sotilasoperaatiota, josta tarvitsee maksaa vain sen kulut. Kaikkia osavaltioita ei siis tarvitse itse linnoittaa eikä kaikkia maihinnousuja järjestää.
Joskus päätökset vaikuttavat kansainvälisiin suhteisiin. Kun rintama on tarpeeksi kaukana Washingtonista, Lincoln voi julistaa orjuuden kielletyksi. Se harmittaa niitä, jotka eivät liittyneet sotaan orjuutta vastustaakseen, mutta nollaa Konfederaation diplomaattiset saavutukset.
Sota raivoaa myös Meksikossa, jossa Ranskalla on käynnissä oma seikkailunsa. Tämä sota saattaa yhdistyä Yhdysvaltojen sisällissotaan, mutta jää yleensä uutisiksi ja liikkuviksi rintamalinjoiksi.
Tutkimus kuuluu sotaan, joskin maailmansotien tekniikkaraviin ei päästä. Parantamalla jalkaväen aseistusta saadaan hetkellinen etu taistelukentille, ennen kuin vastapuoli kirii kiinni. Sukellusveneet kehittämällä saa ehkä aikaan jotain. Mutta asemasota ratkeaa pienillä eduilla ja pitkäjänteisellä jyystämisellä.
Ranska vastaan Preussi
Kun jälkiviisaat tulkitsevat Yhdysvaltojen sisällissodan profetiaksi ensimmäisen maailmansodan kauhuista, aikalaiset näkivät toisen sodan. Ranskan–Preussin sota demosi, kuinka tulevat sivistysvaltioiden väliset sodat ratkeavat nopeasti rautateillä, rohkeilla sotasuunnitelmilla ja massiivisilla asevelvollisuusarmeijoilla.
Tämä on se kerta, kun Preussi soti Ranskaa vastaan joutumatta usean rintaman sotaan. Skenaariossa diplomatiat on diplomoitu, aseet kehitetty, jäljellä on vain pelkkä sota. Tässäkin riittää tekemistä.
Preussin ongelma on kerätä armeijat ja marssia Pariisiin. Bismarck järjestää tehokkaan liikekannallepanon, joten vaikka ranskalaiset ovat paikalla ensimmäisinä, he ovat valmistautumattomina. Huoltoa ei saa unohtaa, joten tiet ja huoltoheksat on hyvä saada haltuun. Ja tietenkin ranskalaiset ovat onnistuneet muutaman vuosisadan kokemuksella linnoittamaan tärkeimmät paikat.
Ranskan täytyy pitää kumouksiin taipuvan kansan taistelutahto korkealla. Vaikka armeija lopulta olisikin tarpeeksi vahva ajaakseen saksalaiset takaisin, pelin voi hävitä taistelutahdon ja rajalinnoituksien menetykseen. Puolustusasemien valintakin on oma ongelmansa. Puolustaa nyt siinä Pariisia, jos Preussi tyytyy vain rajalinnoitusten valloittamiseen ja Saksan yhdistämiseen.
Taisteluiden historiallinen dynamiikka on mukava. Preussilaiset marssivat ranskalaisten puolustusasemiin ja kärsivät tappioita, koska ranskalaisilla on paremmat pyssyt. Sitten preussilaiset tuovat paikalle lisäjoukkoja ja tarvittaessa tykkejä, ja marssi Pariisiin jatkuu.
Kuten Yhdysvaltojen sisällissodassa, puolustus on vahvoilla ja tulevan maailmanpalon henki läsnä. Mutta modernin sodan realiteetit yllättivät Ranskan, ja Preussi oli jo päässyt vähän harjoittelemaan, joten sota on todennäköisesti hämäävän nopea ja veretön.
Tuhatkasarin lumo
On hienoa nähdä, kuinka onnistuneesti maailmansotiin tehty pelisysteemi taipuu 1800-luvun jälkipuolen sotiin. Yhdysvaltojen sisällissota on monipuolista häsläämistä, jossa voi yrittää kaikenlaista. Preussilaisten kiila taas vyöryy eteenpäin tavalla, joka eroaa niin salama- kuin asemasodastakin.
Pienenä kauneusvirheenä taistelutahdon mallinnuksen vuoksi sotien merkittävät tapahtumat eivät mahdollista voittoa, vaan tulevat mahdollisiksi voiton myötä. Esimerkiksi Pariisin piiritys jää väliin, kun ranskalaisten taistelutahto romahtaa ennen sitä. Sisällissodassa marssi merelle ei onnistu, koska Etelävaltiot ovat lopussa siinä vaiheessa kun marssin saa alkuun. Vaan eipä tuolla ole väliä, kaikilla malleilla on oheisilmiönsä ja Strategic Commandin malli on muuten hyvä.
Amerikan sisällissota ei ole yhtä elegantin pelkistetty kuin vanha Strategic Command: European Theater. Kasvanut monimutkaisuus palvelee silti tarkoitustaan avaten pelaajalle 1800-luvun sotateknillisiä ongelmia. Pelaaminen on edelleen sen verran yksinkertaista, että sodat voi käydä muutamassa päivässä, mutta sen verran kiehtovaa, että peliä pelaa kuukausia.
Voi olla uutuudenviehätystä, mutta Strategic Command: American Civil War tuntuu jopa hauskemmalta kuin sisarpeliensä oikeat maailmansodat. Ankara huolto ja muut säädöt tuntuvat sopivan paremmin juuri karuun 1800-lukuun.
88
