Pelimessujen kestosuosikki Lakkokenraali on sitten vihdoinkin ilmestynyt, vain puolitoista vuotta myöhässä. Onko Chris Robertsin uusin megaeepos se tajunnan räjäyttävä pelipommi, jota kaikki odottavat?
Vuonna 2011 maailma on aika luhistunut ja muistuttaa globaalia versiota Bosniasta. Istanbul on palkkasoturien keskus ja työnantajina toimivat muun muassa rettelöivät vähemmistöryhmät ja suuryhtiöt.
Pelaaja on uusin tulokas eversti Sternin johtamiin palkkasoturilentäjiin Wildcatseihin. Wildcatsit ovat siitä erikoinen ryhmä, että kun muut tuhoavat vaikka lastentarhoja napalmilla jos hinta on sopiva, ei Stern hyväksy kuin moraalisesti hyväksyttäviä keikkoja. Hirrrveän yllättävästi Stern heittää pelin alkuvaiheissa lusikan nurkkaan ja pelaaja pääsee johtajanpallille.
Pelinä Strike Commander muistuttaa enemmän kuin vähän Wing Commandereita. Mukana on juoni ja tehtävien malli muistuttaa WC:n NAVista NAViin lentelyä. Pelaaja saa itse valita tehtävänsä: hyväksyäkö pienipalkkaisia mutta hyväksyttäviä tehtäviä, vaiko langeta rahan houkutukseen ja vajota Voiman pimeälle puolelle. Strike Commander ei kuitenkaan tiedä ollako rento shoot'em-up vaiko simulaattori, ja seisoo sitten jalka kummassakin leirissä.
Simulaattorina Strike Commander on kevennettyä mallia, mutta tarjoaa runsaasti katselukulmia ja kunnon kuikuilunäkymän, jonka saa lukittua seuraamaan ilmamaalia. MFD-näytöt ponnahtavat ikkunoina ruutuun. Sekä nousun että laskeutumisen voi jättää automaattipilotille, ja tutkat saa muutettua namumalleiksi, joiden lukitus kestää isältä pojalle.
Osumiseen ei riitä, että ampuu vähän sinne päin. Osumasektori on todella ahdas, tuntuu esimerkiksi että tankin tuhoaminen pommilla vaatii sen, että pommi koputtaa komentajan luukkua ja hyppää sisään. Sama ilmataisteluissa, luotien täytyy osua just eikä melkein. Koska Chris Roberts tahtoi kunnon dogfight-meininkiä, tarkoittaa se sitä, että ilmataisteluista muodostuu hikisen tiukkoja kaartotaisteluita kaikkien pyöriessä lähellä toisiaan. Outoa, että pelissä ei ole säädettävää aseiden tehokkuutta, sillä jos joku peli sitä koskaan on kaivannut niin juuri Strike.
Kaikki maksaa
Siinä, missä muut simut tarjoavat asetekniikan uusimmat lelut veloituksetta, Strike Commanderissa pelaaja käyttää sitä mihin rahat riittävät. Halvimmat aseet ovat Mk-82-pommit, LAU-raketti ja Sidewinderin vanha 9J-malli, joka vaatii lukituksen viholliskoneen takapuoleen. Nämä maksavat sellaisen 10 000 kappale. Sen sijaan kunnon aseet a la joka suunnasta lukittuva AIM-9M, Maverickit ja muut ovatkin hintaluokkaa 100 000 dollaria. On pelaajan asia pitää ryhmänsä aseissa.
Wildcatsien vakuutus kattaa 15 kuollutta Falconia, joskin omavastuuosuus on puoli milliä, eli ihan maalipinnan naarmuuntumisen vuoksi ei konetta hylätä.
Tietysti kun rahat loppuvat, loppuu myös Wildcatsien taru.
Maa on niin kaunis...
Striken myyntivaltti oli ja on grafiikka. Uuden RealSpace-järjestelmän ydin on texture mapping eli objektien päällystäminen bittikarttagrafiikalla. Koneet, maamaalit ja rakennukset ovatkin huikaisevan hyvän näköisiä. Maasto on toteutettu Gouraud-fraktaaleilla, joka ei enää ole varsinainen uutuus, sillä samaa tekniikkaa käyttää muun muassa Harrier Jump Jet. Strikessä on maaston päivitysraja ovelasti peitetty usvaan, jolloin ne eivät näytä ilmestyvän tyhjästä, mutta haittapuolena tämä vähentää näkyvyyttä. Maastoon on myös ympätty bittikarttaterästeitä, kuten kasvillisuutta, peltoja ja kaupunkeja, jotka kieltämättä näyttävät erinomaisilta. Mutta kyllä Originilla on varmasti kiroiltu Comanchea.
Pelissä on myös digitoidut efektit ja erinomainen tilanteen mukaan vaihtuva taustamusiikki. Speech Pack lisää seitsemän megatavua puhetta peliä piristämään.
Se perustiedoista. Nyt päästämme kolme Strike Commanderia irti.
Voihan nenä!
Minä odotin Wing Commaderia Falconeilla, ja kahden vuoden odotuksen tulos onkin suuruudenhullu simulaattori. Voi nenä.
Juoni on hyvä ja palkkasotilaiden pomona toimiminen on mielenkiintoista. Lentosimulaattoriasteikolla Strike Commander sijoittuu varsin hyvin, ainakin yleensä. Lähinnä tyhjästä ilmestyvät vihollislentokoneet pistävät ihmettelemään tutkan 80 mailin kantomatkaa.
Musiikki on todella erinomaista ja kompensoi vaimeita efektejä. Vaikka optioista löytyykin digitoidut efektit, en minä ainakaan kuullut mitään. Samplattu puhe tietysti kelpaa aina, kiitos vain, vaikka toiminta pysähtyykin ja kiintolevy metelöi, minkä vaivan poistaa 8 megaa muistia.
Ja grafiikkahan on todella näyttävää. Mutta voi voi. Pitäisi sen grafiikan liikkuakin. Jos 50 megahertsin 486:lla ruudunpäivitys on kuin Wing Commanderin pelaamista AT:lla, niin ei se varsinaista herkkua ole. Varsinkaan kun detaljitasojen tiputuksella ei tunnu olevan vaikutusta. Pistin pelin myös 386/33:een ja erot 486:een eivät olleet isot.
On sitä ennenkin nautittu nykivistä peleistä, mutta kun aseilla pitäisi osua ennen näkemättömällä tarkkuudella, ja Striken ohjausherkkyys on todella herkkä, jolloin tähtäimet, maalit ja muut oleelliset todella pomppivat tehden osumisesta onnenkauppaa. Osumasektorin olisi ehdoton pakko olla huimasti isompi. Fire-and-Forget-aseet taas joko ylittävät budjetin tai niiden määrä ei riitä tehtävän tavoitteiden saavuttamiseen.
Muuten hyvä peli yksinkertaisesti maistuu tehtävä tehtävältä yhä enemmän pakkopullalta. Ei kahden vuoden ja 43 megatavun arvoinen.
75
