Teini-ikäisenä yksi lempipeleistäni oli C64-versio legendaarisesta Epyxin Summer Gamesista. Veljeni joutui sietämään minua huoneessaan, kun itse kääritty sätkä huulissa nylkytin joystickin kanssa itseni seiväshypyssä lähes kuuden metrin korkeuteen tai hypin hulvattomia kierteisiä kolmosvoltteja uimatornista. Siispä odotin innoissani Summer Challengea.
On selvää, että Summer Challengessa grafiikka, äänet ja animointi päihittävät Gamesin, mutta pelin toteutusperiaate on karkeasti ottaen sama. Juurikaan mitään uutta ei ole saatu aikaan kahdeksassa vuodessa. Pyöräile, heitä keihästä, hyppää korkeutta tai seivästä, juokse 400 metrin aitoja, ammu jousella, melo kajakkia koskessa, ja kaikki sormenpäällä operoimalla. Äh, Summer Games oli parempi.
Päävalikosta voi valita joko lajikohtaista harjoittelua, joka on kyllä tarpeen, tai tehdä omat pikku olympialaiset. Osanottajille voi antaa itseään miellyttävät kasvot, kansallisuuden ja nimet. Suurena puutteena pidän sitä, että yhtään Pohjoismaata, Suomi mukaan lukien, ei ole päässyt valikkoihin. Missä on siniristilippu, missä on Maamme-laulu? Tyypillistä amerikkalaista kuppikuntaisuutta...
Sitten alkavat kisat. Pikaisten seremonioiden jälkeen eiku keihästä heittämään. Töks. Eräs kilpailutilanteen kannalta merkittävä tekijä on päin metsää, sillä heittojärjestys on käsittämätön: jokainen kilpailija heittää kaikki kolme heittoaan peräkkäin. Selvää tietämättömyyttä suunnitteluvaiheessa. Positiivisena seikkana yksi heittäjistä näyttää takaapäin aivan Kimmo Kinnuselta. Naputtamalla enteriä ja ajoittamalla keihään irrottamisen oikeaan hetkeen ja oikeaan kulmaan saa kepin lentämään valovuosia.
Esteratsastus on tylsää luonnossa ja sitä se on myös ruudulla. Hauskinta on karauttaa hepalla päin estettä, jolloin ratsastaja tippuu huvittavasti satulasta. Ratsun ohjastamisessa kiinnittyy huomio epäluonnolliseen sivuttaisliikkeeseen, ja sama liike häiritsee myös pyöräilyssä ja koskimelonnassa.
Jousiammunta on ehdoton lempilajini. Siinä ei tarvitse hakata enteriä kuin kylähullu ja jousiammunnan vaikeus ja henki on mukavasti onnistuttu säilyttämään. Korkeushyppy ja seiväshyppy ovat kummatkin suhteellisen mielenkiinnottomia, jälkimmäisestä on tullut lähinnä tuskaista runttaamista ikuisine enterin hakkaamisineen. Koskimelonta taas on vaikeaa ja ikävää. 400 metrin aidat saavat sormenpään kihelmöimään sekä punoittamaan ja pyöräily ovaalin muotoisella velodromilla ei herätä juuri mitään tunteita. Yksin pelattuna suhteellisen mielenkiinnotonta siis, peli luonnollisesti saa uusia ulottuvuuksia, kun sitä pelaa useampi osanottaja.
Summer Challenge ei ole huono peli. Se on keskinkertainen, hiomaton, eikä omaa mitään erityistä substanssia, jonka vuoksi siitä tulisi hittipeli. Lajivalinnat ovat kohtuullisen tylsiä ja jotenkin perustelemattomia. Vaikka kaikkea on tarjolla korkeushypystä esteratsastukseen, on lajien välinen synergia on jäänyt hyödyntämättä. Parempi ratkaisu olisi ollut keskittyä esimerkiksi pelkästään yleisurheiluun vaikka kymmenottelun puitteissa.
71
