Kun Volition (Freespacet) suuntaa katseensa avaruuseepoksista fantasiaeepoksiin, on odotuskäyrä korkealla. Lopputulos, Summoner, ei kuitenkaan kaikin puolin vakuuta.
Volitionin tavaramerkit, eli hyvä juoni, erinomainen ääninäyttely ja suorastaan upea musiikki, ovat tallella. Pelin valikkojärjestelmä, tasosysteemi ja magia ovat kaikki selkeitä ja helppoja omaksua, pääjuonen sivussa suoritettavia lisätehtäviä on PALJON ja tosiaikainen taistelusysteemi toimii mainiosti, jopa moninpelinä.
Summoner on valitettavasti PS2-peli, joka on käännetty PC:lle lähes semmoisenaan. Tuloksena surkea kamera, sumu ja päällekäyvä klaustrofobia. Sääli. Olen normaalisti viimeinen ihminen ruikuttamaan grafiikasta, mutta nyt "siellä olemisen" tuntu kärsii. Sisätiloissa tilanne on parempi, mutta siellä puolestaan uskottavuuden tappaa tekoäly.
Mä maalaispoika oon
Joseph on maalaispoika, jolla on synnynnäinen kyky manata esiin hirviöitä taistelemaan puolellaan. Voiman kanavointiin tai mihin lie vaaditaan vain sormus sormeen ja lievästi toimintapisteitä, jotka siis Summonerissa korvaavat myös magiapisteet.
Hommassa on yksi mutta. Manatun olennon osumapisteet ovat Joseph-raukan maksimista pois. Jos hirviötä ei ajoissa karkota takaisin manalaan ja apuriin iskee kuolo, ovat maksimipisteet pysyvästi mennyttä. Niinpä näitä "elukoita" täytyy harjoittaa kärpäsluokan vastustajien kanssa ennen uskaltautumista isojen leikkeihin.
Summonerin maailma on kahtiajakautunut. Medova on rauhallinen kuningaskunta, kun taas Oreniaa hallitsee tyrannikeisari Murod, jolle on ennustettu, että poika, jolla on merkki kädessään, tulee syöksemään hänet tuhoon. Sattumoisin poika on summoner. Aivan, polttaa.
Josephin trauma on hänen lapsuutensa. Polvenkorkuisena Joseph koetti puolustaa kotikyläänsä manaamalla esiin demonin, mutta voimat eivät riittäneetkään sen kontrolloimiseen. Demoni tappoi suvun, ystävät ja puolitutut. Joseph viskasi sormuksensa kaivoon, mutta sormuksilla on tässäkin maailmassa tapa löytää tiensä takaisin päivänvaloon... Ratsastajia sentään on tällä kertaa vain neljä - eli kaikkiaan yksi per sormus! Eivät lainat tähän pääty, peli alkaa kuin Xenogears:
Ja sattui eräänä aamuna, että historia toisti itseään. Orenian joukot hyökkäsivät Josephin kylään, polttivat kaiken, tappoivat kaikki. Linkki menneeseen ja tulevaan on vanha kerjäläisystävä, joka huhujen mukaan olisi nykyään itsensä kuninkaan neuvonantaja.
Perusteet
Joukko kasvaa seikkailun edetessä vielä kolmella. Nelikon täydentävät Flece-tyttönen, varas ja selkäänpuukottaja, Josephille kostoa vannonut Jekhar-taistelija, ja maagin toimeen astuu nuori Rosalind. Ruudulla kummitteleva viides hahmoluukku on Josephin esiinmanaamaa elukkaa varten.
Taistelijoita ohjataan yläviistosta kuvatuilla alueilla. Kameraa voi hyvin rajatusti siirtää lähemmäs tai kauemmas, mutta sitä ei voi lukita johtajahahmon selän taakse. Suunnistaminen on mahdotonta ilman karttaa, joka puolestaan täyttää noin 60 prosenttia kuva-alueesta. Karttaa ei voi pienentää, siirtää tai muuttaa läpikuultavaksi, joten näkyvyys on heikko.
Ohjaussysteemi perustuu hiiren käyttöön. Klikkaa kohteessa, ja valittu hahmo juoksee sinne optimaalista reittiä pitkin. Muut seuraavat automaattisesti, ellei peli ole soolotilassa, jossa hahmot voivat vapaasti liikkua muistiin ladatulla alueella. Soolotilaa tarvitaan esimerkiksi vipupuzzleissa.
Systeemi ei kuitenkaan toimi hyvin sisätiloissa, joissa näkyvyyttä on yleensä seuraavaan käytävänmutkaan asti. Perinteinen ohjaustapa olisi hyvä olla toiminnassa hiiriohjauksen rinnalla. Kaupungista toiseen liikutaan Final Fantasyn tapaan maailmankartalla. Satunnaiset kohtaamiset ovat usein anteeksiantavaisia, sillä näistä taisteluista voi luikkia karkuun.
Kykyjen ja tavaroiden hallinta on simppeliä. Porukalla on yhteinen säkki, jossa ei-päälle-puetut kamat roikkuvat mukana. Ei ole vaaraa, että parannusjuoma tai loitsuriimu olisi väärän hahmon taskussa. Hahmojen erikoistuminen pohjautuu kokemuspisteisiin, tasoihin ja taidoille jaettaviin kykypisteisiin, vaikkakaan hahmoluokan rajoja ei voi rikkoa. Keskustelu ei-pelaajahahmojen kanssa toimii avainsanoja klikkaamalla. Nämä eivät tunnu edes leikisti oikeilta, vaan ovat näitä yhden kommentin paikallaan seisovia tai kahden pisteen väliä käppäileviä statisteja.
Loitsuja sarjatulella
Taistelussa vain yhtä hahmoa kerrallaan ohjataan itse, muut määrätään joko hyökkäämään, auttamaan kavereitaan, heittämään loitsuja (tappo- tai parannus) tai käyttämään pitkänmatkan aseita. Korkeammassa maastossa seisova saa etua, mutta muuten ei ympäristöllä ole väliä. Vihulaisten tekoäly on uskomattoman kehno. Välillä ne eivät näe noin viiden askeleen päässä sivullaan käytävää taistelua!
Meleetaistelussa on osallistumisen tuntua, sillä peli käyttää ketjuhyökkäyssysteemiä, jossa hiiren oikean napin painaminen caps/shift/ctrl/alt-nappien kanssa tarkalleen oikealla hetkellä sallii uuden hyökkäyksen välittömästi. Iskusarjan aikana vihollinen ei voi iskeä takaisin, vaan keskittyy puolustautumaan. Jos itse saa osuman, menee ketju poikki. Mitä pidemmälle ketju etenee, sitä tarkemmaksi menee ajoitus. Uusia ketjuiskuja opitaan taistellen.
Magiaa ei tarvitse säästellä, sillä toimintapisteet palautuvat vauhdilla takaisin. Taistelu vaatisi oikeastaan vain etukäteen määriteltyjä pikanappeja yleisimmille loitsuille.
Plussalle jäädään
Summoner alkaa hitaasti, FF8-hitaasti. Vei reilun päivän saada ensimmäinen manaussormus haltuunsa, tosin suoraan oikeaan paikkaan juoksemalla tästä olisi selviytynyt tunneissa. Päämäärätön haahuilu on liian helppoa.
Vaan on Summonerilla hetkensäkin. Pelin paljastaessa roppakaupalla vuosituhantista historiaa ja mytologiaa valtavan tunnelmallisen musiikin pauhatessa taustalla nousee kiinnostuskäyrä. Sitten tylsä vaeltaminen lelumaisen grafiikan seassa lamaannuttaa peli-ilon, kunnes seuraava välietappi antaa uskoa tulevaan. Summoner on niitä pelejä, jotka eivät pisteillä juhli, mutta joita pelaa kaikesta huolimatta mielellään.
Kannattaa katsoa crediitit loppuun, niitä seuraa aika hillitön yllätys. Nauroin.
Moninpeli - Puhdasta jälkeä
TCP/IP, 2-4 pelaajaa
Summonerin moninpeli on co-op -mättö neljälle pelaajalle plus näiden elukalle. Tarkoituksena on kohota tasoilla, ja se taas onnistuu tappamalla hirviöitä yksittäisillä alueilla.
Peliin liittyminen tai sellaisen luominen on triviaali toimenpide, eikä systeemin kanssa ollut minkäänlaisia ongelmia. Kun lagi yltyi kovin pahaksi, menivät iskuketjut hankaliksi grafiikan eläessä aivan omassa tahdissaan, mutta vakaa usko omaan rytmitajuun pelasti näissäkin.
Moninpelikartat avautuvat sitä mukaa kuin ne on hahmollaan selvittänyt, joten ensimmäiset pari kenttää voi joutua pelaamaan läpi yksikseen, tasoja kohottaen. Kenttä lasketaan selvitetyksi, kun ryhmä saa tapettua loppuhirviön ja pääsee alueelta pois. Vaikeustasoja on kolme.
Tapetuilta monsuilta löytyneet kamat ja rahat voi kerätä talteen se, kuka ensin kerkiää. Kentistä löytyy myös kauppiaita, joilta voi ostaa lisää kamaa. Vaihtokauppa pelaajien välillä onnistuu tarjousperiaatteella: minä tarjoan tätä, sinä tarjoat tuota, ja jos molemmat hyväksyvät, tavarat ja/tai raha vaihtavat omistajaa.
Vaikkei tämmöisessä alueiden puhdistamisessa mitään järkeä olekaan, on touhu sopivan aivotonta ollakseen hauskaa. Ehdoton plussa Summonerille moninpelistä.
83
