Super Mario 3D All-Stars: Vanhoja pelejä viiksekkäitä

Mario 64: Referenssitason 3D-grafiikkaa vuodelta 1996.

Kun päivität peliklassikoita nykyaikaan, voit tähdätä nextille levelille tai olla Nintendo.

Super Mario Bros -pelisarja täytti syyskuussa 35 vuotta. Keski-ikäistymistä juhlistetaan, kuinkas muuten, kuin muistelemalla nuoruusvuosien seikkailuja.

Luvassa on useampia Mario-uudelleenjulkaisuja, Mario-aiheista DLC-sisältöä Nintendon muissa peleissä sekä Game & Watch -käsikonsoli, jolla voi pelata ensimmäistä Super Mariota.

Ensimmäinen juhlajulkaisu on kolme ensimmäistä kolmiulotteista Mario-peliä kokoava Super Mario 3D All-Stars. Jos nimi kuulostaa tutulta, se johtuu siitä, että 27 vuotta sitten Super Nintendolle julkaistiin Super Mario All-Stars, kokoelma kaikista 8-bittiselle Nintendolle julkaistuista Super Marioista. Switchin online-palvelun tilaajat voivat pelata sitä Super Nintendo -kanavalla.

3D All-Starsiin kuuluvat Nintendo 64:n Super Mario 64 (1996), Gamecuben Super Mario Sunshine (2002) ja Wiin Super Mario Galaxy (2007). Kun uusinkin peli on 13 vuoden ikäinen, keskeinen kysymys on, miten pelivanhukset ovat kestäneet aikaa. Perinteinen viisaus on, että 2D-klassikot vanhenevat kuin viini, mutta yli-ikäinen 3D-peli häviää nuoremmalle, nätimmälle 3D-pelille.

Koska moni tuntee klassikkonsa, tärkeintä on, että tekniikka pelaa, eikä alkuperäistä rikota bugeilla tai vaikkapa ruudunpäivityksen hidastelulla. Toivottavinta olisi, että vanhoja pelejä olisi myös parannettu. 

Lajinsa ensimmäinen

Mario 64 oli Nintendo 64:n odotettu julkaisupeli ja ensimmäisiä kolmiulotteisia tasohyppelyitä. Se määritteli koko genren: sen, miten sivuttain vierivistä maailmoista ja pikselintarkasta loikkimisesta siirryttiin kolmiulotteisiin vapaisiin maailmoihin ja analogiseen tattiohjaukseen.

Paras tunnustaa, että rakastuin peliin niin tulisesti 90-luvulla, etten pysty tarkastelemaan sitä uusin 2020-luvun silmin. Parasta Mario 64:ssä on edelleen tutkimisen ja keksimisen vapaus, jonka myöhemmät Mariot osin hukkasivat, onneksi Mario Odyssey löysi uudestaan.

3D-maailmoihin on tuttuun Mario-tapaan piilotettu useita kerättäviä tähtiä. Ero on siinä, että sen sijaan, että löytäisi tietyn tähden, jota lähtee hakemaan, törmääkin matkan varrella usein toiseen tähteen ja oivaltaa, miten se saavutetaan. Kädestä pitämistä ja rautalankaa on vain vähän, oivaltamista sitäkin enemmän.

Tämä nelikymppisen dementia on muuten hieno juttu! Edellisestä pelikerrasta on kulunut niin paljon aikaa, että olin ilokseni unohtanut suurimman osan tähtien sijainneista.

Kontrollit ovat nykymakuuni riittävän tarkat, vaikka ruudunpäivitysnopeutta ei valitettavasti ole nostettu kolmestakymmenestä kuuteenkymmeneen kuvaan sekunnissa. Eniten Mario 64:ssä tökkivät paikoin huonot kuvakulmat. Kameraa ei myöskään voi kääntää niin vapaasti, että jokaiseen tilanteeseen saisi hyvän näkymän.

Myös grafiikassa olisi ollut parantamisen varaa. Se on vain 720p-tarkkuuden teräväpiirtoa, eikä näkymää ole päivitetty laajakulmaan, vaan reunoille jää mustat palkit.

Tekniikkaorientoituneet ovat analysoineet, että pelejä ei ole tehty kunnolla uusiksi Switchille, vaan niitä pyörittävät Nintendo 64-, Gamecube- ja Wii-emulaattorit. Aivan suoraviivaisesta emuloinnista ei kuitenkaan ole kyse, sillä yksittäisiä tekstuureita on päivitetty tarkempiin versioihin. Päivitykset ovat kuitenkin hyvin huomaamattomia. Mario 64:n maailma on kauniisti sanottuna kubistinen, ja 3D-malleja päällystävät tekstuurit ovat pääosin yhtä suttua. Ihan kuin alkuperäisessäkin versiossa.

Jotain parannusta sentään löytyy: Nintendo 64:n kuvasignaali oli erittäin suttuista komposiittisignaalia, nyt kuva on HDMI:tä ja tarkkaa teräväpiirtoa. Ohjauskin on nykyaikaisella tatilla hiukan tarkempaa. Siinäpä erot alkuperäiseen sitten ovatkin.

Sinne minne aurinko ei paista

Super Nintendon All-Stars-kokoelmaan kuuluva Super Mario Bros 2 ei ollut alun perin Mario-peli, vaan toinen tasoloikkapeli, johon länsimaita varten liimattiin päälle Mario-grafiikat. Jos joku väittäisi, että Super Mario Sunshinella olisi samankaltainen tausta, uskoisin.

Sunshinessa Mariolla on painepesuri selässä. Vesisuihkulla puhdistetaan töhryjä, kuritetaan vihollisia ja lennetään lyhyitä matkoja. Tuttua Mario-loikkimistakin on paljon, mutta silti vesirepulla ruikitaan koko ajan. Joissain kentissä saa sentään olla hetken ilman ja aloittaa perinteisen toiminnan ilman vesileikkiä.

Sunshinessa on koko kuvaruudun 1080p-teräväpiirtokuva. Päälle vielä pientä pintatekstuurien terävöittämistä ja Delfinon lomasaari on yllättävän komea paikka. Harmillisesti kuva päivittyy edelleen vain 30 kertaa sekunnissa. Sunshinen ohjaus on tunnoton, ja alhainen ruudunpäivitysnopeus korostaa ongelmaa. Aikanaan en asiaa niin huomannut, mutta nyt yhdistelmä on melkein sietämätön.

Delfinon saari on myös niin mielikuvitukseton muihin Mario-maailmoihin verrattuna, että en pysty innostumaan. Vuosituhannen alkuvuosina pidin Sunshinea hyvänä, mutta en huippuna. Nyt tekee jatkuvasti mieli peruuttaa All-Starsin alkuvalikkoon ja käynnistää mieluummin Mario 64 tai Galaxy. 

Mario Sunshinen lomasaaren alkuperäisasukkaat eivät istu Mario-peliin.

Avaruusseikkailu 2007

Arvostelin joulukuussa 2007 Super Mario Galaxyn 96 pisteen klassikoksi. Galaxy on tasohyppelyä pienillä planetoideilla, eeppisiä avaruuslentoja, painovoimaleikkejä ja mielikuvituksen juhlaa. Meno melkein hengästyttää, eikä Galaxy tunnu vanhentuneen ollenkaan.

Nyt sentään loppui vatkaus! Alkuperäisessä pelissä ohjaus vaati ranneliikkeitä ja osoittelua. Se kyllä toimi totuttelun jälkeen, mutta ei toisaalta parantanut peliä. Pienin muutos on siis suurin: pyörähdyshyökkäys ei enää vaadi ranneliikettä, vaan onnistuu y-napilla. Ruudun osoittelua peli vaati edelleen, koska se on suunniteltu sitä hyödyntämään.

Mario poimii taivaalta tippuvia tähdenpaloja ja ampuu niitä. Välillä Marion lentelyäkin ohjataan osoittelemalla. Mobiilina (eli Switch Litellä aina) osoittelu on vaihdettu ruudun tökkimiseen. En ole koskaan pitänyt täppäilystä, varsinkaan yhdistelmänä perinteisen ohjauksen kanssa, mutta tähän kyllä tottui.

Isolla ruudulla vaihtoehtoina ovat Wii-ohjauksen kaltainen kahden irrallisen Joy-Con-ohjaimen yhdistelmä, Pro Controller tai ohjainkahvaan kiinnitetyt Joy-Conit. Jos käyttää kahta irrallista Joy-Conia, toisen ohjaimen liikkeet ohjaavat tähtäintä ruudulla. Käytän kuitenkin mieluummin Pro Controlleria tai Joy-Coneja kiinnitettynä ohjainkahvaan. Silloin koko ohjaimen kallistelu liikuttaa kursoria. Se vaati hetken totuttelua, mutta parasta on, että itse tasoloikinta on pädillä perinteisen tukevaa.

Galaxy julkaistiin aikana, jolloin Wiin kilpailijat olivat jo siirtyneet teräväpiirtoon. Vihdoin ulkoasu on karkinkaunista teräväpiirtoa ja ruudunpäivitys pehmeää 60 kuvaa sekunnissa, kuten alkuperäisessäkin.

Valitettavasti kolmen pelin arvosteleminen vain yhdellä aukeamalle ei mahdollista sen luokan hekumointia kuin haluaisin. Eli en muuttaisi 13 vuotta vanhasta arvostelustani mitään: Super Mario Galaxy on yksi kaikkien aikojen Mario-peleistä. 

Galaxyn villeistä kuvakulmista huolimatta Mariota on helppo ohjata.

Arvon mekin ansaitsemme

Super Mario 3D All-Stars on laiska, halpa emulaatiojulkaisu, jossa on vanhoja pelejä resoluutiopäivityksellä. Tavoite on minimitaso, ja siihen on sentään päästy. Olisivat edes päivittäneet pelit pyörimään 60 fps:n vauhdilla, se kun onnistuu jo harrastajavoimin tehdyillä emulaattoreillakin.

Toisaalta, tälläkin panostuksella samalla pelilevyllä ovat ne parhaat versiot kaikista kolmesta pelistä. Mutta voihan prinsessa Persikka sentään! Nintendo voisi katsoa Tony Hawk’s Pro Skaterista, Mafia Definitive Editionista tai Halo Master Chief Collectionista, millaista kohtelua peliklassikot ansaitsevat.

Jostain syystä All-Stars on myynnissä vain maaliskuun loppuun. Rajoitetulla saatavuudella pyritään ilmeisesti lisäämään kysyntää. Tympeää.

Pojot annan toteutuksesta, en peleistä.

75