Sydneyn kisat ovat jo taaksejäänyttä elämää, mutta olympialiekkiä voi lietsoa uuteen roihuun virallisen kisapelin avulla. Hyvät ystävät, rasvatkaa sorminivelenne.
Tietokonepelien alkutaipaleella, silloin joskus kuusnelosen aikoihin, urheilupelit olivat sitä ett joko peliohjainta vatkattiin tai näppäimistöä paukutettiin hillittömästi ja oikealla ajoituksella. Hulvattomimpia viritelmiä olivat Track & Field, Summer Gamesit ja Decathlon, jossa pääsi osallistumaan kirotun pitkälle 1500 metrin matkalle.
Attention to Detailin Sydney 2000 ammentaa näistä peleistä ja vieläpä menestyksekkäästi. Sydney 2000:n lajit ovat vanhanaikaisella tavalla yksinkertaisia, mutta samalla kauniin elegantteja. Peliohjain on vaihtunut näppäimistöön, mikä käytännössä tarkoittaa, että rasitusvammoja ei enää tule koko käteen, ainoastaan sormiin.
Vain lahjattomat treenaa
Yksinään pelaavalle Sydney 2000 tarjoaa pelivaihtoehdoiksi arcaden ja olympiatilan. Arcadessa hypätään keskelle toimintaa, eikä harjoittelusta tai karsinnoista tarvitse välittää. Urheilijat ovat parhaassa mahdollisessa iskussa, joten ennätysten kimppuun pääsee hyökkäämään oikopäätä.
Tavoitteena arcadessa on kerätä jokaisesta lajista mahdollisimman paljon pisteitä pärjäämällä lajeissa mahdollisimman hyvin. Mikäli touhu alkaa tuntua liian helpolta, voi vaikeustasoa säätää muutamaa pykälää ylöspäin, jonka jälkeen vanha naputustahti ei enää riitä mihinkään. Vaikka arcadessa ei sen suurempia tavoitteita olekaan, se tarjoaa virkistävän suorasukaista toimintaa.
Olympiatilassa joutuu näkemään hyvien suoritusten eteen jopa vaivaa. Alkuvaiheessa jokaisen lajin urheilijat ovat piiritason tumpeloita, joiden maineteot ovat kaukana tulevaisuudessa. Avainsana on harjoitteleminen ja sitä riittää. Jokaisella urheilijalla on neljä harjoitusvaihetta ennen mahdollisuutta olympialaisiin, ja jokaisessa vaiheessa vaaditaan kahdesta kuuteen onnistunutta harjoitussuoritusta.
Harjoitusten jälkeen käydään areenalla tekemässä riittävän hyvä tulos, jotta harjoitusrääkin tulokset imeytyvät lihaksistoon. Tämän jälkeen täytyy vielä käydä kyseisen tason kilpailussa hakemassa voitto, jotta pääsee seuraavaan harjoitusvaiheeseen. Mitenkään ylitsepääsemättömän vaikeita harjoitukset ja harjoituskilpailut eivät ole, ennemminkin työläitä.
Erilaisia harjoitusmuotoja on parikymmentä, joten pelkkään juoksumatolla lönköttelemiseen ei tarvitse riutua. Harjoitusmuodot ovat sidoksissa lajiin, eli esimerkiksi skeet-ampuja harjoittelee varsin rauhallisesti tähtäimen liikuttelemista ja maalitaulujen räiskimistä, kun taas painonnostaja kasvattaa voimaa erilaisilla nostoharjoituksilla.
Vaikka harjoitusmuotoja on rutkasti, suurin osa niistä on samaa kuin kilpaileminenkin, eli näppäinten naputusta. Niinpä ennemmin tai myöhemmin sietokyky ylittyy, kun on ensin naputtanut läpi harjoitukset, sitten naputtaa tuloksen ja lopuksi vielä naputtaa kilpailun voittoon. Sen jälkeen täytyisi taas alkaa naputtaa harjoituksia, sitten tulosta ja niin edelleen. Liika on aina liikaa.
Missä itse kultakenkä?
Sydney 2000:n mainokset ovat keskittyneet Michael Johnsonin kuvaan, jossa tämän jalat on korvattu sormilla. Onkin pieni ihme, että itse pelistä ei löydy kumpaakaan Johnsonin matkoista. Yleisurheilun puolelta ovat mukana miesten 100 metriä, 110 metrin aidat, moukarinheitto ja kolmiloikka sekä naisten keihäänheitto ja korkeushyppy. Suomalaisten tämänhetkistä suosikkilajia kuulantyöntöä ei ole mukana.
Muut lajit ovat naisten 10 metrin kerroshypyt ja 100 metrin vapaauinti sekä miesten ratapyöräilyn eräajo, skeet-ammunta, painonnoston superraskassarja ja koskipujottelu K1. Lajeista yleisurheilut, uinti ja painonnosto ovat käytännössä kiivasta naputtamista, muut puolestaan enemmän tai vähemmän taitolajeja.
Tylsimmän lajin titteli menee ylivoimaisesti koskipujottelulle. Se kestää aivan liian kauan, porttien pujottelu on kankeaa, eikä laji itsessään ole niin vetävä, että sitä jaksaisi sen ihmeemmin tahkota.
Skeet-ammunta haastaa koskiseikkailun tylsyydessä. Skeetissä tähtäimen liikuttaminen on aluksi tavattoman hankalaa ja savikiekkoihin osuminen tuntuu likipitäen mahdottomalta. Kun tähtäimen saa hallintaan, paljastuu, että laji ei ole mitenkään ihmeellisen hauska. Naputtaa siinä ei tarvitse, joten eräänlaisena lepolajina se toimii mainiosti.
Yleisurheilulajit ovat kaikki ehdottoman hauskoja, ja niitä olisi voinut laittaa mukaan enemmänkin. Tuskin olisi suurta ponnistusta vaatinut lisätä valikoimaan vaikkapa pituushyppy, kuula ja muutama vähän pidempi juoksumatka. Nyt ainoaksi kestävyyslajiksi jää vapaauinti, eikä sekään vaadi kuin sellaista vajaan minuutin yhtämittaista ja armotonta naputusta. Decathlonin mallin mukainen 1500 metrin juoksu ja sellainen kolmen neljän minuutin naputus olisi tehnyt taatusti terää. Meissä kaikissa asuu pieni masokisti.
Ratapyöräilyn eräajo on mielenkiintoinen tuttavuus. Kilpailut käydään kolmen miehen joukkueissa ja kolmen kierroksen kisoina pudotuspelihenkisesti, eli radalla ollaan samaan aikaan toisen joukkueen kanssa ja hitaampi putoaa pois. Mielenkiintoiseksi lajin tekee ratapyöräilyn hengen noudattaminen. Ensimmäinen kierros mennään rauhallista kyttäysvauhtia, toisella vauhtia nostetaan tasaisesti ja viimeisellä kirikierroksella mennään niin paljon kuin näppis antaa periksi. Mikäli erehtyy ensimmäisillä kierroksilla hurjastelemaan, ei lopussa ole enää voimia sotkea fillaria, jolloin loppukiri hyytyy mateluksi.
Itse olympiakisat ovat hieno tapahtuma heti avajaisista alkaen: joukkueet marssivat kentälle, olympialippu nostetaan salkoon ja olympiatuli sytytetään. Palkintojenjaossa soivat kansallislaulut ja iloiset voittajat huiskuttelevat korokkeella. Päättäjäisissä taas vedetään lippua alas ja katsellaan perinteiset ilotulitukset. EPO-testejä ei sentään ole mukana, joten poissa on urheilijoiden äkillinen sairastuminen sekä yllättävät loukkaantumiset juuri kisojen kynnyksellä.
Näppäimistö rikki porukalla
Sydney 2000:n parhaat puolet paljastuvat vasta useamman pelaajan istahtaessa peliohjainten ääreen. Moninpeliä pystyy pelaamaan arcadetilassa, mutta tällöin eri pelaajien suoritukset tapahtuvat eri aikaan ja varsinainen kilpaileminen jää pisteiden vertailemiseksi, mikä ei tosin ole yhtään hassumpaa sekään. Tilannetta pystyy vielä hieman tasoittamaan laittamalla paremmille pelaajille (turbosormisille naputtajille) kovemman vaikeustason, jolloin näiden naputustehosta ei ole yhtä suurta etua.
Head-to-head-tilassa kaikki mukana olevat pelaajat kilpailevat samanaikaisesti, mikäli se vain on mahdollista. Monitorin ympärille muodostuu tiivis tunnelma ja meininki on hauskaa. Huonona puolena on kuitenkin se, että pelissä täytyy olla olympiatilassa tallennettu atleetti, joka on mieluiten vielä kaikissa lajeissa läpikotaisin treenattu, jotta tuloksista tulee kunnollisia ja kisoista näyttäviä. Muuten on tyytyminen surullisen lyhyisiin keihäskaariin, läntystellen juostuihin pikamatkoihin ja Suomen uintimaajoukkueen mallin mukaisiin uintisuorituksiin.
Vaikka Sydney 2000:n pääasiallinen ohjain onkin näppäimistö, tuntuu se luontuvan varsin mukavasti kilpailemiseen. Tulokset ovat jotakuinkin oikeiden tulosten kanssa suhteessa, joskin esimerkiksi naisten korkeushypyssä kaksi metriä on lähinnä lähtökorkeus. Samanlaista hurjastelua ei sentään ole kuin ikivanhassa Track & Fieldissä, jossa rämällä Quickshot VG-115:llä (se mustakeltainen) pystyi pistelemään 100 metriäkin vajaaseen kuuteen sekuntiin.
Sydney 2000:n ulkoasun suhteen Attention to Detail on todellakin nimensä veroinen. Urheilijat ähisevät ja puhisevat, tuulettelevat onnistuneita suorituksia ja harmittelevat epäonnistumisia sekä tekevät urheilusuorituksensa kaikkien oppien mukaisesti. Säännön vahvistava poikkeus on kolmiloikka, jossa alastulo muistuttaa takapuolelleen putoamista. Katsojat puolestaan ovat varsin suttuista harmaata massaa, mutta niihin ei yleensä juurikaan kiinnitä huomiota, koska puitteet ovat muuten niin komeat.
TV-lähetyksen tunnelmaa yritetään saada aikaiseksi näyttävien grafiikoiden, urheilijoiden esittelyjen ja kisojen jälkeen esitettävien hidastusten lisäksi myös selostuksella. Selostus on tosin ponnetonta ja persoonatonta, eikä sitä aina edes huomaa. Äänimaailma ei muutenkaan ole kummoinen. Oikeastaan ainoat äänet, jotka jäivät selvästi mieleen, olivat painonnostajien pinnistelyt ja karjahdukset.
Sydney 2000 on erinomaisen toimiva kokonaisuus. Useimmat lajit ovat hauskoja ja ne on toteutettu suosionosoitusten arvoisesti, sillä jokaisessa lajissa on jokin oma juttu, joka erottaa sen muista lajeista. Ja vaikka harjoitteleminen alkaakin ottaa päähän varsin nopeasti, niin käytännössä harjoitusrumba ei tarvitse käydä läpi kuin kerran. Sen jälkeen voi kilpailla sydämensä kyllyydestä niin yksin kuin kavereiden kanssa.
Jos muuten pelatessa alkaa tuntua palavan lihan käryä ja sormista katoaa tunto, kannattaa harkita pienen tauon pitämistä.
80
