Ei ole kaikki kultaa, mikä kiiltää, eikä klassikkotavaraa kaikki, mikä on kanonisoitu.
Elämme hienoja aikoja. Digijakelun ansiosta vanhojen pelien ei enää tarvitse homehtua diskettilaatikoiden kätköissä, vaan ne voi laittaa myyntiin nykykoneiden kanssa yhteensopivina ja halvalla hintalapulla varustettuina versioina. Pc-puolella varsinkin Good Old Games antaa eilispäivän klassikoille uuden elämän.
Sellaisille kuin Syndicate.
Retrotrippailussa on myös vaaransa. Aika kultaa herkästi muistot, eikä vanha rakkaus välttämättä sytytäkään enää. Jotkut naavapartojen kaiholla muistelemat pelit paljastuvat suoraan antiklimaattisiksi: tässäkö tämä oli? Jotkut pelit eivät vain pysty ylittämään vuosikymmenten välistä kuilua.
Sellaiset kuin Syndicate.
Härkäsammakon satulipas
Kauan kauan sitten, kaukaisessa saarivaltiossa Peter Molyneux perusti pelitalon nimeltä Bullfrog, jonka ansioluetteloon kuuluu monta puolilegendaarista ysäripeliä: Populous, Theme Park, Magic Carpet, Dungeon Keeper... Yhtiön saavutuksiin lukeutuu myös eräs vuonna 1993 ilmestynyt tyly toimintastrategia.
Tuoreen uusversion kynnyksellä minunkin oli vihdoin pakko piipahtaa GOGiin hankkimaan 20 megan edestä yleissivistystä. Nyt sivistyttyäni tunnen oloni lähinnä hieman hämmentyneeksi: tässäkö tämä oikeasti oli?
Syndicate sijoittuu dystooppiseen tulevaisuuteen, jossa maapallo toimii häikäilemättömien suuryhtiöiden, syndikaattien, taistelukenttänä. Niskaan asennettavan piirin avulla kenestä tahansa saa aivottoman käskyläisen, jota komentaa muiden syndikaattien edustajien kimppuun, kaappaamaan näiden resursseja tai aiheuttamaan yleisesti tuhoa ja kaaosta. Meno on sopivan armotonta. Siviileille käy rytäkässä yleensä yhtä hyvin kuin Grand Theft Autoissa, eli ei lainkaan hyvin.
Ennen kunkin tehtävän alkua varustellaan omia agentteja, leivotaan niistä kyborgeja teknologiaimplanteilla ja syydetään rahaa tutkimukseen, jolla avataan uudet aseet ja kehomodit. Jokainen vallattu alue merkitsee lisää verotuloja, mutta liian ahne veroprosentti saattaa johtaa paikallisväestön kapinointiin. Tämä Syndicaten strategiaosuus on tuttua, joskin edelleen ihan toimivaa huttua.
Syndintekijät
Kun maailmankartalta siirrytään vihdoin kentälle, alkaa menneisyyden haamu kalistella kettinkejään siinä määrin, että pelistä nauttiminen käy työstä. Grafiikka on ihan sympaattista (samoin olisi musiikkikin, jos sitä olisi enemmän kuin kahden lyhyen luupin verran) ja, mikä tärkeintä, toimivaa. Muuten kaikesta huomaa, että ollaan tekemisissä 20 vuoden takaisen digiviihteen kanssa.
Pelissä ohjataan maksimissaan neljän agentin ryhmää rennosti hiirtä naksuttamalla: vasemmasta namiskasta liikutaan ja oikeasta tarjoillaan lyijymyrkytys. Tehtävätavoitteista riippumatta poppoo yleensä taapertaa (hitaasti) pitkin poikin 90-luvun alun standardeilla eläväisiä metropoliksia ja poliisin tai vihollissyndikaatin jäseniä tavatessaan pysähtyy vaihtamaan laukauksia. Ominaisuuksia buustaavien huumeiden, eri aseiden ja muiden oheistarvikkeiden ansioista homma on hieman monipuolisempaa kuin miltä kuulostaa, mutta vain vähän.
Nykypelejä haukutaan usein tyhmennetyiksi, mutta Syndicate tarjoaa ison, kylmän annoksen reality checkiä. Olin jo ehtinyt unohtaa ajan, jolloin reitinhaku ja tekoäly toimivat vain aivan alkeellisimmalla tasolla. Omia agentteja kannattaa komentaa kävelemään korkeintaan yhden nurkan taakse, eivätkä vastustajat ole sen välkympiä. Triggerin aktivoituessa viholliset rynnivät päälle aseet laulaen ilman järjen hiventäkään. Kömpelö käyttis tekee selvää jälkeä vähäisistäkin taktisista mahdollisuuksista. Yksittäisten agenttien mikromanagerointi ei suju hektisten ja nopeasti ohi olevien taisteluiden keskellä tarpeeksi sulavasti, että siitä olisi sanottavaa hyötyä.
Tämän kaiken ehkä, ehkä, kestäisi, jos pelimaailmassa olisi imua ja tehtävissä vaihtelua, vaan ei. Kyberpunk on aina pop ja Syndicaten tunnekylmiössä on ideaa, mutta tunnelman rakentelu jää retrotyylikkääseen introon. Sääliksi käy sitä heppua, joka joutui kirjoittamaan vuolaan tehtäväkuvauksen jokaista kenttää varten, vaikka ne toistavat enimmäkseen täysin samaa kaavaa: etsi ja tuhoa.
Syndicate putoaa outoon railoon, jossa yhdistyy räiskinnän ja strategiapelin huonoimmat puolet. Peli ei yksinkertaisesti tarjoa toiminnan hurmaa, mutta ei myöskään onnistuneen taktikoinnin tuomaa syvää tyydytystä. Nostalgia lienee se salainen ainesosa, joka tilkitsisi hajanaiset pelipalaset rokkaavaksi kokonaisuudeksi.
Rakastajattarista julmin
Tämänikäisten pelien jyrkkä kritisointi on aina vähän vaarallista. Aikanaan tuoreelta tuntunut idea tai vaikuttava tekninen toteutus ei välttämättä avaudukaan, jos peliä ei tyypittänyt bäk in da day. Näen, miksi Syndicatesta on vuonna 1993 irronnut viihdettä, mutta että aikaa kestänyt klassikko… Siinä joutuu jo pinnistelemään.
Minulla Syndicate putosi samaan sarjaan kuin ne GOG-pelit, jotka ostaa innosta puhkuen, pelaa pari tuntia ja sitten unohtaa. Niin paljon kuin vanhoja pelejä rakastankin, kaikki ne eivät vain vanhene yhtä arvokkaasti kuin toiset.
Huvittavaa kyllä, orggis-Syndin peluu herätti orastavan mielenkiinnon uusversiota kohtaan. Alun perin olin valmiiksi pettynyt fanien puolesta, joiden diggaama taktinen ammuskelu muutettiinkin puhtaaksi räiskeeksi. Nyt olen sitä mieltä, että muuttakoot. Ei niin, että maailma kaipaisi enää yhtään machopräiskintää, mutta ehkä jotain alkuperäisen Syndicaten vahvuudesta, tylystä kyberpunkkailusta, on säilynyt ennallaan.
Syndicate on kuollut. Kauan eläköön Syndicate!
100
