Koko tammikuun on telkkarissa saanut seurata gaaloja: Jussia, Venlaa, ties mitä. Samat julkimot istuvat joka kekkereillä ja Aki Kaurismäki kerää pystejä. Miksei kukaan nauhoita KyöPelit-gaalaa?
Peliteollisuus kasvaa vauhdilla, on aikaa sitten ohittanut elokuvien lipputulot ja lähestyy levymyyntien lukuja. Sadan miljoonan euron bisnes ei ole lastenleikkiä millään mittakaavalla. Pelaaminen liittyy yhä tiiviimmin kaikenlaisten ihmisten elämään, jopa naisten. 370 000 PSonea, 155 000 PS2:sta, tuhannet Xboxit ja GameCubet eivät mitenkään voi olla enää pienen piirin juttuja.
Pelibisnestä pyöritetään aikuisten ihmisten voimin, pipopäät eivät maahantuontia ja jälleenmyyntiä vedä. Suomen peli-ihmisten keski-ikä taitaa lähennellä mieluummin neljää- kuin kahtakymppiä.
KyöPelit-gaala kokoaa jo viidennen kerran koko Suomen pelibisneksen yhteen. Paikalla ovat niin maahantuojat, pelitalojen edustajat, suuri osa jälleenmyyjistä, sisäänostajista, suomalaisista pelitaloista. Missään muualla ei ole yhtä aikaa yhtä paljon asiantuntijoita paikalla. Silti lehdistö ei ole kiinnostunut.
Tänä vuonna teimme KyöPelit-gaalasta kaksi lehdistötiedotetta ennakkoon ja yhden jälkikäteen voittajapelilistoineen. Kutsuimme arvovaltaisen mediakaartin niin tiedotteella kuin kutsukortilla. Vain yksi ilmoitti tulevansa paikalle.
Mikä ihme tässä mättää? Miksi valtalehdistöä ei kiinnosta luoda suhteita nyt niin kovaa kasvavaan alaan? KyöPelit-gaala olisi loistava paikka haistaa uutisoitavaksi muutakin kuin pelien väkivaltaisuus, löytää oikeat ihmiset kommentoimaan asioita, tutustua meihin. Ei pelibisnestä enää voi ylenkatsoa lastenleikkinä.
Luulisi, että vuoden parhaan pelin äänestyksen 14 425 ääntä herättäisi huomaamaan, kuinka suosittua pelaaminen on. Luulisi, että 33 yli 10 000 kappaletta, neljä yli 20 000 kappaletta ja yksi peräti yli 40 000 kappaletta myynyt peli kannattaisi uutisoida.
Mutta kun ei kiinnosta, niin ei kiinnosta. Vaikka meillä on kaikkein hienoin patsaskin.
