Enpä olisi uskonut, että keilailupeli voi liimata ruudun ääreen näin tanakasti. Electronic Artsin julkaisema Ten Pin Alley on häkellyttävän mukaansatempaava. Ensitutustuminen peliin on sopivan rento, sillä alun epäonnistumiset on kuorrutettu hassunhauskalla huumorilla. Sen jälkeen mikään ei enää auta: uusi ennätys on saatava aikaiseksi ennen kuin käpälän kouristus hiiren ympärillä helpottaa.
Ten Pin Alleyn kontrollit on lainattu golf-peleistä. Tarkkaa hiirisormea siis tarvitaan. Siinä missä golf-pelissä pallo mailanheilautuksen jälkeen tylsänpulleasti tussahtaa ruohikolle, Ten Pin Alleyssa pallo vyöryy heiton jälkeen vääjäämättä kohti kutsuvana sojottavaa keilariviä. Muutaman hetken hekumallinen odotus palkitaan keilojen kolinalla. Jokaisen onnistunut heitto tuottaa tulosta, mikä tekee bittikeilailusta palkitsevan pelielämyksen.
Omaan suoritukseensa voi vaikuttaa juuri sopivasti ilman että kontrollit äityvät liian monimutkaisiksi. Keilaajan tossut on ensin sijoitettava sopivaan vauhdinottokohtaan, samoin keilapallon oletettu kolahduskohta rataan on määrättävä ennen heittoa. Tämän jälkeen hiirinappia naksauttamalla määritetään heiton kierre, voima ja se hetki, jolloin pallo irtoaa hyppysistä. Tismalleen samanlaisen heiton uusiminen kerta toisensa jälkeen on liki mahdotonta, mikä pitää kontrollit tuoreina.
Urheilupeli ei olisi urheilupeli, jollei moninpeli onnistuisi. Kaverien kanssa pelattuna Ten Pin Alley onkin ilman muuta parhaimmillaan. Peräti kymmenen keilaajaa voi samanaikaisesti jonottaa hiirivuoroa.
Testattu beta-versio ei valitettavasti hoksaa muita ohjaimia, mikä on melkoinen miinus. Toivottavasti lopullinen versio ei ole tässä mielessä yhtä umpimielinen. Pelkän hiiren kanssa ähinöinti ei todellakaan ole käyttömukavuuden huipentuma. (Ja miksi muuten hiiren johto on aina niin raivostuttavan lyhyt?)
Ten Pin Alleyn lopullista versiota voi lisäksi pelata verkon välityksellä. Toivottavasti pelaaminen onnistuu myös Internetin kautta, sillä Ten Pin Alley olisi mitä ideaalisin nettipeli. Sitä eivät verkkoviiveet liiemmin haittaisi: kaverin heittoa odotellessa voisi käydä vaikkapa jääkaapilla.
Kukin pelaaja voi luoda itselleen oman hahmon, joskin pelin tarjoamiin kehonkummajaisiin on tyydyttävä. Tukan-, ihon- ja paidanvärin voi sentään virittää haluamakseen. Vasenkätisiä ilahduttanee, että osa hahmoista on vasenkätisiä. Valittavana on lisäksi kolmenlaisia keilapalloja, joiden painon voi määrätä pelityylilleen sopivaksi.
Tavanomaisen yksin- ja moninpelin lisäksi voi osallistua turnaus- ja liigapeliin. Keilahalleja/ratoja on kolme erilaista, mutta käytännössä maiseman vaihto ei vaikuta liiemmin itse pelituntumaan. Kuvakulmat pysyvät vakiona heitosta toiseen, eikä uusintoja tms. nähdä. Keilaajan vektorein viritelty animaatio on onneksi sujuvaa ja parhaimmillaan hupaisaa.
Ten Pin Alley ei ole vakavasti otettava simulaatio, eikä se kieltämättä brassaile teknisillä hienouksilla. Silti se mallaa keilailua paremmin kuin yksikään aikaisempi keilapeli. Se on erinomainen pirskeiden piristys ja parhaimmillaan siinä vaiheessa kun hiirisormen herkkyys alkaa syystä tahi toisesta juuri sopivasti hiipua.
Kanssapelaajan hienon hienoinen epäonnistuminen juuri ratkaisevalla hetkellä tuo varmasti vienon virneen suupieleen. Ja kun keilapallo seuraavassa yrityksessä jumittuu vielä kaverin tuhnusormiin ja singahtaa katon kautta pääkoppaan, virne leviää hienovaraisesti toiseenkin suupieleen. Ten Pin Alley on vahingonilon ylimmäinen airut.
90
