The Last of Us: Remastered (arvostelu, PS4) - HOMO HOMINI LUPUS

Lähitaistelu on erittäin brutaalia. Turpakeikan jäljet näkyvät ja tuntuvat.

Kolmosen maailmanloppu on nelkkarin aamunkoitto.

Kun vanhat valtarakenteet murtuvat ja ihmiskäsin rakennettu infrastruktuuri murenee, homo sapiens paljastaa todelliset karvansa. Inhimillisyys on opittu taito, joka on helppo unohtaa, kun ympäristö rohkaisee kulkemaan evoluutiorappusia alaspäin.

The Last of Us, eräs viime vuoden kirkkaimmista pelihelmistä, on tutkimusmatka ihmisyyden perimmäisten kysymyksien äärelle. Poikkeukselliset olosuhteet suitsivat esiin käyttäytymisjanan molemmat ääripäät, sillä siellä missä on julmuutta, on myös empatiaa, ystävyyttä ja lähimmäisenrakkautta.

Tällä kertaa kerrontakakka lentää juonituulettimeen, kun mystinen loiseliö muuttaa suurimman osan Telluksen väestöstä verenhimoisiksi zombeiksi. Lyhyen prologin jälkeen pikakelataan parikymmentä vuotta eteenpäin. Armeija on ottanut ihmiskunnan rippeet suojelukseensa ja sivilisaatiomme jämäpalat selviytyvät avaraa luontoa täplittävien harvojen karanteenikeskittymien suojissa.

Modernien zombitarinoiden lainalaisuudet pätevät nytkin. Ihmisen pahin vihollinen on yleensä toinen ihminen, kun taas uusi vieraslaji on villipetoihin verrattava eläin. Todellinen pahuus ei ole vaistonvaraista, vaan harkittua.

Akneen kannattaa hakea apua ajoissa.

Kesä

Kaksi salakuljettajaa, Joel ja Tess, saavat tehtäväkseen saattaa 14-vuotiaan Ellien Tulikärpäsiksi itseään tituleeraavan vastarintaliikkeen haltuun. Rahakas saattokeikka muuttuu nopeasti taisteluksi eloonjäämisestä, jossa Joelin on kohdattava menneisyytensä haamut. Joelin arvomaailmakin joutuu puntariin, sillä oma napa ei välttämättä ole se kaikkein tärkein.

Telltalen Walking Deadin tavoin myös The Last of Us rakentaa tarinallisen selkärankansa ihmisten vuorovaikutuksesta ja inhimillisyydestä keskellä äärimmäisen rankkoja olosuhteita. Joelin ja Ellien hiljalleen kasvava ystävyys on koko pelin keskiössä. Kun kaksikon suhde kehittyy, toisen turvallisuuden eteen voi uhrata jatkuvasti enemmän.

Varsin perinteisistä kerrontapalikoista on pelimittapuulla kasattu poikkeuksellisen upea tarina. Se ei alleviivaa, korosta tai väännä rautalangasta. Se ei alennu huonoihin vitseihin, surkeaan ääninäyttelyyn tai jäniskevennyksiin. The Last of Usin tarina on uskottava kertomus elämästä maailmanlopun jälkeen, jolloin luottamus on usein yhtä kuin kuolema.

Pehmeiden arvojen yhdistyessä kovaan ympäristöön lopputuloksena on ehta timantti. The Last of Us on tarinaltaan ja juonenkuljetukseltaan eräs pelimaailman merkkiteoksista, sen tarina ryömii ihon alle ja päähenkilöistä aidosti välittää. Näin uskottavaa pelidraamaa näkee harvoin.

Kun Marcus Phoenixin alahuuli alkoi väpättää kolmannessa Gears of Warissa, minä nauroin. Mutta Naughty Dogin käsikirjoitustiimille on nostettava hattua. Käytössä on rahan lisäksi myös osaamista, esiin loihditaan käytännössä koko ihmisluonnon tunnekirjo.

Käytännössä kaikki viime vuonna jaetut vuoden peli -palkinnot pokannut The Last of Us on mainio todiste siitä, että kerrontaan kannattaa panostaa.

Tulitaistelussa kannattaa säästää patruunoita, sillä nikkeliä ei ole koskaan liikaa.

Syksy

Pelimekaniikaltaan Last of Us luottaa niukkuuden logiikkaan. Tämä sopii teemaan, sillä luonnon raiskaamassa tulevaisuudessa leivän päällä on yleensä pelkkä ylähuuli. Resursseja ei ole koskaan tarpeeksi, joten vihamielisyyksiä oppii välttelemään viimeiseen saakka.

Tuliaseissa patruunoita on parhaimmillaan kourallinen, isompia tussareita tulee rontattua mukana vain näön vuoksi. Kovimmilla vaikeustasoilla metsästyskiväärissä on tasan kaksi patruuna, joten niitä todella säästää todellisiin pakkorakoihin.

Vihujen niskaan kannattaa räiskyttelyn sijaan hiiviskellä tai homman voi hoitaa kotiin harrastamalla snägärikaratea. Turpasaunassa läski tummuu ja luomi lihoaa, eikä lopputulos ole koskaan kaunis. Kun Joelin rystyset leipovat vastapuolen naamasta jauhelihaa, pelin K18-ikärajoitus saa ansaitsemansa sinetin.

Toimintaan on saatu mukaan juuri sellaista epätoivoa, jota postapokalyptisessa maailmassa sopii odottaakin. Lähitaistelu ja ammuskelu ovat darwinismia puhtaimmillaan, sillä lain ja esivallan puuttuessa vain vahvimmat selviävät.

En yleensä perusta hiippailupeleistä, mutta Last of Us tekee poikkeuksen sääntöön. Joel ja Ellie pelaavat jatkuvasti alivoimalla, joten taistelut pitää valita. Slaavikyykkä on paljon järkevämpää kuin räiskyttely. Jos aseeseen on pakko turvautua, kannattaa selvittää, voiko henkirievun riistää niin, ettei meteli houkuttele muita kangaskaupoille.

Maailmanloppu on nakertanut runkkuhuohotuksen pois ominaisuuslistalta, joten vihollisen tekemät pipit pitää itse sitoa. Haavojen paikkaaminen kysyy aikaa, joten taistelun tiimellyksessä henki on paljon höllemmässä kuin muissa nykypeleissä. Valmiita sidetarpeita ei raunioiden seassa riesaksi asti ole, mutta näppäräsorminen Joel pystyy valmistamaan kaikenlaista kilkettä mukaan tarttuvasta romusta.

Etenkin ulkomaisemat hyötyvät suorituskykybuustista. Luonnon valtaama kaupunkimaisema on kaunista katseltavaa.

Talvi

Jos jostain pitää nitkuttaa, kontrollien sisäistämiseen kuluu muutama tovi. Napit on aseteltu hassusti, sillä sankari singahtaa juoksuun toisesta hartianapista. Tähtäämistä vaivaa pieni kulmikkuus, mutta automaattitähtäys sotisi pelin perusluonnetta vastaan. Pääosuma tappaa kerrasta, mutta melonia saa harvoin ristikon keskelle eikä vähäisiä ammuksia haluaisi käyttää sisustuselementteinä.

Tekoälyn terävin syömähammas on jäänyt suunnittelupöydälle, sillä isoakin vihumassaa pystyy usein jallittamaan, jolloin tappaminen käy helpommin. Tätä on tosin hankala nähdä puutteena, sillä muihin nykypeleihin verrattuna The Last of Usin vaikeustaso on kohdallaan.

Audiovisuaalisesti nelkkaroitu Last of Us on komeaa katseltavaa. Tekstuurit ovat tarkempia kuin kolmosessa, ruudunpäivitystä on nopeutettu ja resoluutiota nostettu. Laadukas ääninäyttely luo tuotoksesta elokuvamaisen kokonaisuuden, jota melankolinen ääniraita tukee erinomaisesti.

Etenkin kasvillisuuden valtaamat betoniviidakot ovat komeaa katseltavaa. Samalla myös pelin putkimaisuus on saatu naamioitua näppärästi. Vaikka matka taittuu käytännössä lähdöstä maaliin pelintekijöiden laatimia askelmerkkejä tavaillen, tämä ei kismitä.

Nelkkaroitu Last of Us on todella komea peli.

Kevät

Itsensä säästäminen näköjään kannattaa. Viidennen Getarin vuoksi Last of Us jäi minulta välistä ja unohtui, mutta nyt saan kokea hääyöni suoraan sen paremman version kanssa. Harvassa pelissä teema kantaa läpi koko paketin, mutta Naughty Dogin tarjoama selviytymisspektaakkeli on maineensa veroinen mestariteos, jossa pelimekaniikka, miljöö ja tarina lyövät erinomaisesti kättä keskenään.

Tällaiset pelit eivät vanhene, vaikka alustat vaihtuvatkin.

Juho Kuorikoski

90 pistettä + Pelit Suosittelee

Maineensa veroinen mestariteos

 

Toinen mielipide:

PARASTA PLEIKKARIA

Toisin kuin Juho, nautin The Last of Usin tuoreeltaan PlayStation 3:lla vuosi takaperin. Mielipiteeni pelistä ei voisi olla korkeampi. Kyseessä saattaa olla ei vain PS3:n, vaan koko edellisen konsolisukupolven paras peli. Enkä sano tätä Naughty Dog -fanina, sillä saman firman Uncharted-toimintaseikkailut jättävät minut täysin kylmäksi.

Vaikka The Last of Usin maailmanlopun tematiikassa ei sinänsä ole mitään uutta, Joelin ja Ellien tarina kerrotaan sellaisella lämmöllä ja sielukkuudella, että brutaali materiaali ylevöityy roskaviihteestä suureksi amerikkalaiseksi pelitaiteeksi. The Last of Usia voisi tässä suhteessa verrata The Walking Deadiin, paitsi vertailu olisi epäreilu, sillä jälkimmäinen on pelkkää hyvää tarinankerrontaa vailla täysipainoista peliä.

Alkuperäisversiota pelanneelle The Last of Us Remastered on silti ongelmallinen tuote. Okei, koko tarina samassa paketissa... hyvä. Sulavaksi FullHD:ksi mestaroituna... vielä parempi. Mutta vain vuosi alkuperäisen jälkeen... miksi?

Totta kai arvostan, että peli näyttää paremmalta kuin koskaan, mutta vertaamatta alkuperäistä peliä remasteroituun en kykene perustelemaan itselleni, mihin tällaista kosmetiikkaa tarvitaan. Vuosi on lyhyt aika ja kuvanlaadullinen ero vanhan ja päivitetyn pelin välillä sittenkin aika merkityksetön.

En yleensä tykkää jakaa kaksia pisteitä samalle pelille, mutta nyt on pakko. Niille, jotka missasivat PS3:n The Last of Usin, remasterointi on sanan painokkaimmassa merkityksessä pakko-ostos.

Tuomas Honkala

Ensikertalaisille: 95 pistettä + Pelit suosittelee

Alkuperäistä pelanneille: 85 pistettä

90