”Heräät yksin oudolla saarella, joka on täynnä puzzleja, jotka tulevat haastamaan ja yllättämään sinut.”
Kun The Witness alun perin ilmestyi Steamiin, tuo yksinäinen lause oli pelin kuvaus, kokonaisuudessaan. Sittemmin sen perään on lisätty lätinää avoimesta maailmasta, jossa on yli 500 pulmaa ratkottavaksi, ei filleriä, plaa plaa plaa. Mutta se superniukka kuvaus tekee pelille enemmän oikeutta: The Witness pakottaa oppimaan kaiken itse, eikä luovuta salaisuuksiaan helpolla. Yliselittäminen on sen kuolema.
Siksi tämä arvostelu on vaikeimpia, mitä olen koskaan kirjoittanut. Miten kertoa pelistä mahdollisimman hyvin, mutta kertomatta liikaa?
Tietyt asiat voi sanoa suoraan. The Witness on puhdas puzzlepeli, jonka sisältä löytyy kosolti pohdittavaa, mutta ei tarinaa. Se on myös Jonathan Blow’n ensimmäinen peli läpimurtohitti Braidin (2008) jälkeen. Blow’n pikkustudio Thekla käytti peliin seitsemän vuotta ja kaikki Braidista netotut rahat.
The Witness saattaa myös olla yksi parhaiten suunniteltuja pelejä ikinä.
Syvälle kaninkoloon
Joku viisas on joskus sanonut, että teos ei ole täydellinen silloin, kun siihen ei voi enää lisätä mitään, vaan silloin, kun siitä ei voi ottaa mitään pois. The Witness on tuplasti täydellinen: se eliminoi kaiken, mikä ei liity yhteen tiettyyn pelimekaniikkaan, mutta käy sen sisällä läpi kaikki mahdolliset variaatiot.
Jos liikkumista ei lasketa, pelissä tehdään tasan yhtä asiaa: piirretään linjaa sokkelon halki. Linja ei saa kulkea itsensä päältä ja sillä on ennalta määrätty lähtö- ja saapumispiste (joskus useampi). Tästä erittäin rajallisesta mekaniikasta johdetaan useamman kymmentuntisen edestä pelattavaa.
Jos tämä on ensimmäinen kerta, kun kuulet The Witnessin perusideasta, reaktiosi on todennäköisesti sama kuin minulla aikanaan: mitä --ttua? Ja tässä kohtaa vaikeudet alkavatkin, sillä The Witnessin nerokkuutta on vaikea selittää pilaamatta pelin ydintä. Siispä yritän vertausta.
Kuvitellaan, että ystäväsi kutsuu sinut kylään ratkomaan uutta, jännittävää pulmapeliä. Istahdat pöydän ääreen ja saat eteesi numeroruudukon, jossa on muutama puuttuva kohta. Pienen pähkäilyn jälkeen keksit, että jokaisen rivin pitäisi sisältää numerot yhdestä ysiin. Onneksi olkoon, keksit miten sudoku toimii!
Ystäväsi palkitsee sinut antamalla ratkottavaksi aina vain vaikeampia sudokuja. Toisiin menee vähemmän, toisiin enemmän aikaa, mutta saat kaikki ennen pitkää ratkaistua. Tuntuu hyvältä! Sitten eteesi asetetaan ruudukko, jossa on numeroiden seassa kirjaimia. Täh? Selvitettyäsi sen tajuat, että kaikki käy täydellisesti järkeen. Ja sen jälkeen... Ystäväsi ojentaa sudokun, jossa ei ole kuin tyhjä ruudukko ja vannoo, että ratkaisu on olemassa.
Tuntien aivojumpan jälkeen olet valmis tunkemaan paperilappusen (pian entisen) ystäväsi perään. Kunnes! Tajuat! Että! Ratkaisu ei ollut ruudukossa, vaan siinä hiton pöydässä, jonka ääressä olet koko ajan istunut. Tai kynässä, jota olet pidellyt. Tai jopa paperin laadussa.
Tätä on The Witness, paitsi että prosessi vain jatkuu ja jatkuu, halki koko pelin.
Katsot, mutta et näe
Ylivarovaisuuteni voi tuntua naurettavalta. The Witness on kuitenkin peli oppimisesta ja uusista näkökulmista. Pelin koko viehätys on siinä, että sen säännöt älyää itse.
The Witnessin oppimiskäyrää ei voi liiaksi suitsuttaa. Pelissä ei ole yhtäkään tutoriaalitekstiä, kaikki tapahtuu orgaanisesti. Kunhan on selvittänyt lyhyen aloitusalueen, lähes koko saari on heti auki. Se tarkoittaa, että intron jälkeen voi lähteä ratkomaan vaikka pelin vaikeimpia ongelmia. Esteenä eivät ole avaimet tai näkymättömät seinät, vaan oma ymmärrys.
Alussa saari tuntuu olevan pulmaruutuja lukuun ottamatta täynnä kaunista, mutta pelillisesti yhdentekevää luontoa ja rauniomaisemaa. Mitä pidemmälle pelaa, sitä enemmän tajuaa, että koko peli on yhtä isoa tutoriaalia, jonka tarkoitus on saada näkemään maailma eri tavalla. Kuulostaa pahaenteisen korkealentoiselta, mutta luottakaa minuun, kaikki palautuu tiukasti mekaniikkaan. Eipä pelissä melkein mitään muuta olekaan.
The Witness on suoraan sanottuna pelottavan tarkasti suunniteltu peli. Ihan jokainen pulma ja kivenmurikka ei tietenkään tunnu millintarkalta, mutta hälyttävä enemmistö tuntuu. Peli tarjoilee jatkuvasti valaistumisen hetkiä, joina mahdoton muuttuu mahdolliseksi ja arkinen ihmeelliseksi. Tyhjät paneelit muuttuvat ei niin tyhjiksi, vaikeat puzzlet pitääkin ratkoa uudestaan eri tavalla, eikä koskaan voi tietää, mistä suunnasta seuraava kierrepallo lyödään. Se autio saarikin vain antaa ja antaa pitkään minimiläpäisyn jälkeenkin, eikä edes sillä tavalla, miltä aluksi näyttää.
Peli kuin kivipuutarha
Minulla ei ole epäilystäkään, etteikö The Witness olisi mestariteos. Kysymys kuuluu: kenelle?
The Witnessin kritisoiminen on ainakin yhtä hankalaa kuin sen kehuminen. Peli on paikoin etäinen, ylivaikea ja suoraan sanoen tylsä. Merkillisintä kuviossa on se, että kaikki vaikuttaa täysin tarkoitukselliselta. On kuin Ice-Pick Lodge olisi antanut konsulttiapua Blow’n tiimille.
Kuten sanottua, tarinaa ei ole. Saarelta löytyvistä raunioista ja jähmettyneistä hahmoista voi päätellä, mitä haluaa, mutta The Witnessin pointti on ongelmanratkaisu. Palkinto puzzlen äkkäämisestä on siitä saatava fiilis ja uusi puzzle. The Witness on matka oman ymmärryksen rajalle, eikä kauheasti muuta. Se on mageeta, mutta välillä myös raskasta. Tyhjällä saarella kukaan ei kuule huutoasi. Edes musiikki ei säestä yksinäisen vaeltajan luhistumista (eipä sitä kaipaakaan, kun äänimaailma on muuten todella rikas).
Ja huutoa, itkua, kiroilua on luvassa. The Witnessin henki nojaa siihen, että monet pulmat vaikuttavat ensi alkuun mahdottomilta. Se johtaa jumittumiseen ja paikoin todella ärsyttävään avuttomuuden tunteeseen. Vähän kuin hakkaisi vankisellin seiniä päällään. Fiilistä voimistaa se, että pelin pulmat eivät ole mekaanisesti monimutkaisia, niissä ei ole paljoa ”tehtävää” kun ratkaisun on keksinyt. Joko osaat vetää viivan oikein tai sitten et. Siinä missä esimerkiksi The Talos Principle pitää pelihahmon koko ajan liikkeessä, The Witness tapahtuu isolta osin pään sisällä (tai paperilla). Edelleen, tämä tuntuu täysin tarkoitukselliselta, mutta ei taatusti vetoa kaikkiin.
Vielä yksi pikku nurina! Uusien puzzlevariaatioiden älyäminen on noin parasta ikinä, mutta niiden treenaaminen yhä uudelleen pienten variaatioiden muodossa... En ole varma. Parissa kohtaa pelille joutuu todistelemaan etevyytensä ratkomalla turhan monta liian samantyylistä ongelmaa. Tällöin raja The Witnessin ja matikanläksyjen välillä on häilyvä. Peli muistuttaa hetkittäin sitä tiukkaa opettajaa, joka sai viestin tehokkaasti perille, mutta jota teki tuon tuosta mieli vetää pataan.
Satori
Negailulla on loppujen lopuksi laihanlaisesti väliä. Enimmäkseen kyse on tietyn asenteen ja haasteensietokyvyn omaksumisesta. Se kannattaa, sillä The Witness on hyvin erityinen peli. En muista koskaan pelanneeni mitään, missä jokainen elementti olisi samoissa määrin tuntunut olevan paikallaan juuri siinä, mihin tekijä on sen pitkällisen pohdinnan jälkeen asettanut. Kaikki kytkeytyy yhteen niin saumattomasti, että se on jo vähän järkyttävää.
The Witness on myös hieno esimerkki siitä, miten pelkillä pelimekaniikoilla voi ilmaista hyvinkin monimutkaisia ajatuksia, ja tehdä sen tavalla, johon sanat eivät pysty. Huvittavaa kyllä, pitkin saarta löytyvät puhelogit vain korostavat tätä seikkaa. Voimme yrittää kaataa tietoa jonkun päähän, mutta se ei korvaa itse kokemusta siitä, kun maailma näyttäytyy yhtäkkiä eri tavalla.
Se kokemus tulee kuitenkin ansaita, ja tämä tulee varmasti karkottamaan monet pois pelin luota. Itsekin olin puolivälin tienoilla aika Pathologic-tunnelmissa, kun osa pulmista tuntui täysin käsittämättömiltä ja toiset liian työläiltä. Jouduin pakottamaan itseni pelaamaan, mutta kuinkas sitten kävikään! Puserrettuani itseni jumimankelin läpi totesin, että minussa se vika oli, ainakin 95 prosentin edestä. Uuden ymmärryksen voimilla loppupeli tuntui yhdeltä isolta nostatukselta.
Ja kun luulin nähneeni kaiken, tajusin että olin ollut sokea salaisuuksien suhteen. Harva peli onnistuu olemaan tällainen sipuli, joka vain aukeaa ja aukeaa. Tämä näkyy myös pituudessa: 30 tuntia pelkästään peruspulmiin on aika turvallinen arvio.
En haluaisi käyttää näin kulunutta vertailukohtaa, mutta jos jokin peli kannattaa rinnastaa Dark Soulsiin, niin tämä. Kummankaan viehätystä ei voi ymmärtää kokeilematta. Kumpikin osaa olla raivostuttava. Kumpikin on vähän rajoittunut yhden nuotin kokemus. Sekä The Witnessissä että Soulsissa on kuitenkin se mystinen jokin, jonka jälkeen muista peleistä tuntuu puuttuvan jotakin. Vähän kuin keksisi uudelleen suolan käytön ruoanlaitossa.
The Witness on ”vain” puzzlepeli samalla tavalla kuin raha on kiiltävää paperia tai orgasmi hetkellinen hyvänolontunne. Vaivannäköä se kysyy, mutta hei! Kuka sano, että saat tuloksii ilman duunii?
The Witness
Arvosteltu: PC
Saatavilla: PS4
Thekla, Inc.
Versio: Myynti
Testattu: Intel Pentium G2030 Dual Core 3.00GHz, 8 Gt, Asus EAH5770 1Gt, Windows 8
Muuta: hinta 36,99 €.
Ikäraja: 3
92
