Kun edistynyt sotataistelija kuulee velvollisuuden kutsun, tavalliselle pulliaiselle koittaa maanpäällinen helvetti.
Sota. Sota ei koskaan muutu, mutta sotapelit muuttuvat. Käänteisistä Anomaly-torninpuolustuspeleistä tuttu 11bit studios yllättää, sillä This War of Mine tarjoilee sodan kauhut siviilinäkökulmasta.
Tässä konfliktissa kovin luu ei ole se, joka keksii metkuimmat strategiat tai sventuuvaa viholliset taistelukentällä. Sankari on se, joka saa hommattua eniten ruokaa ja lääkkeitä kavereilleen. Sota on ehkä henkilökohtainen "tämä minun sotani", mutta siinä ei olla yksin.
Tai siis siihen asti, kun talvi koittaa, polttopuita ei ole, safka käy vähiin, aseistetut ryöstäjät iskevät ja ihmiset nääntyvät, masentuvat ja kuolevat pois. Sitten ollaankin aivan yksin, viihdyttävän videopelaamisen ytimessä!
Maslowin pohjalaari
This War of Mine kutkuttaa paitsi aihevalinnallaan myös erikoisella toteutuksellaan. En tiedä, onko tätä halventavaa sanoa The Simsin karuksi kevytversioksi, mutta sori nyt vaan. Jos jo pelin päänäkymä on mallia nukketalo, niin syytön minä siihen olen.
Samalla tavalla ruudulla tepastelee joukko pieniä tietokoneihmisiä, joiden tarpeista täytyy pitää huolta. Nälkäiselle annetaan ruokaa, väsynyt patistetaan petiin ja surullinen laitetaan vaikka soittamaan kitaraa. Kovin monimutkaista tarvehierarkiaa ei harrasteta, haaste syntyy niukoista resursseista ja hankalista olosuhteista. Mitään ei voi vain yksinkertaisesti ostaa kaupasta, eikä vaihtotalouskaan aina tarjoa sitä, miten eniten kaipaa. Huonekalut ja erilaiset laitteet uunista sadevesifiltteriin joutuu askartelemaan itse, Musta Pörssi on tuttu vain pienillä alkukirjaimilla.
Peli on jaettu kahteen osioon, joissa kummassakin kello tikittää jatkuvasti eteenpäin. Päivällä huolletaan selviytyjiä ja päätetään, mitä turvataloon seuraavaksi asennetaan. Yöllä taas yksi urhea ryhmäläinen lähtee koluamaan hylättyjä ja vähemmän hylättyjä rakennuksia käyttökelpoisten materiaalien toivossa. Joskus saa olla rauhassa, joskus niskaan sataa luoteja. Strateginen päivä ja toiminnallinen yö rytmittävät menoa kivasti.
Molemmissa osioissa on syytä punnita päätöksensä tarkkaan, sillä tallennuspaikkoja on tasan yksi ja sekin on automaattinen. Kuolemat ja muut onnettomuudet ovat siten lopullisia ja suistavat selviytyjät usein pahasti sijoiltaan. Oma voitokas pelirundini kesti vajaat kymmenen tuntia, eli siinä alkaa jo tulla virheelle hintaa… Permadeath sopiikin peliin loistavasti. Ankea siviilisimu ilman aitoa kuolemanpelkoa olisi huijausta.
Viulunkieli: The Game
This War of Minen konsepti on enemmän kuin kunnossa. Strateginen pseudo-Sims, jossa päivä kruunataan kujanjuoksulla sodan runtelemaan naapurustoon? Kiinnostaa! Käytännön todellisuus ei sitten olekaan pelkkiä ruusuja, jos ei voittopuolisesti risujakaan.
This War of Minen ehdoton valtti on äärikireä tunnelma. Jengi tuntuu olevan koko ajan yhden säilykepurkin päässä nälkäkuolemasta, joku sairastuu aina pahimmalla mahdollisella hetkellä, eikä niin isoa selkäreppua olekaan, että yöllisiltä saalistusretkiltä voisi tuoda kaiken haluamansa. Erilaista rakennettavaa ei ole mitenkään älyttömästi, mutta sitä kompensoidaan sillä, että raaka-aineet eivät koskaan tunnu riittävän kaikkeen (lue: mihinkään).
Tehtaillako rautasaha, että pääsisi sen yhden talon lääkekaappiin käsiksi? Vai ylimääräinen sänky, että kaikki voisivat nukkua yönsä hyvin? Vai pitäisikö päivittää uuni, että se kuluttaisi vähemmän polttoainetta, jota muuten ei sitäkään kauheasti ole? Pelissä tasapainoillaan koko ajan veitsen terällä, mikä saa kaikki päätökset tuntumaan merkityksellisiltä. Paimentamansa ryhmän ongelmat ottaa omikseen.
Jännite on This War of Minen kantava voima, sillä pelin mekaaninen sisältö on varsin nopeasti nähty. Päiviin iskostuu nopeasti samat rutiinit: tsekataan miten tyypit voivat, ehkä rakennetaan jotain, jos kaupustelija käy ovella niin harrastetaan vaihtokauppaa, yöllä ninjaillaan hakemassa parit kakkosneloset ja elektroniikkaromua. Ryöstöt, vartioidut yökohteet ja muut jäynät tuovat vaihtelua, mutta muuten arki muuttuu nopeasti, no, arjeksi! Äärimmäinen kituuttaminen on se juttu, mikä tekee siitä vetävää niin pelillisesti kuin emotionaalisesti.
Valitettavasti This War of Mine alkaa latistua heti, kun siinä alkaa pärjätä. Peli on parhaimmillaan alkupuolella, kun kaikki on täysin levällään. Eihän sieltä nouseminen ole helppoa ja se vaatii aikaa, mutta kun saa kotitalouden rullaamaan ja hoksaa tietyt pärjäämiskikat, niin häviämisestä tulee liian pieni uhka.
Huomasinkin nauttineeni paljon enemmän epäonnisista ensipeleistä kuin voitokkaasta kierroksesta, joka taantui ennen pitkää vähän yksitoikkoiseksi mikromanageroinniksi. Joko yhden pelikerran pitäisi olla lyhyempi tai loppupuolen pitäisi tarjota jotain uusia haasteita.
Ecce homo
2010-luvun pelikriitikko tietty sivuuttaa kaiken edellisen ja keskittyy siihen, mitä peli kertoo sodan kammottavuudesta, ihmisen perimmäisestä luonteesta sekä kaikesta muusta suuresta ja tärkeästä. Noh… Tällä osastolla kannattaa varautua pieneen pettymykseen.
Jos jotain This War of Mine onnistuu välittämään, niin sen, että aseelliset konfliktit ovat ankeita ja tuhoavat ihmiselämiä. Mutta jotenkin se vähän jämähtää siihen, että turvatalon ulkopuolelle on spreijattu "Fuck the War" ja ryhmäläiset valittavat kaiken kurjuutta identtisinä toistuvissa puhekuplissa. Vire on jatkuvasti sataprosenttisen synkkä. Minun on tietenkin helppoa huudella täältä puskista, kun mitään omaa kokemusta ei ole, mutta jotain monisyisempää jäin kaipaamaan.
Ehkä se puuttuva tekijä on sosiaalinen. Ollakseen peli tavallisista yksilöistä This War of Mine pihistelee vuorovaikutuksen kanssa. Oman koplan tunne-elämä on tasoa robotti, eikä suhde muihin selviytyjiin ole sen syvällisempi. Muiden siviilien kanssa voi lähinnä käydä kauppaa tai sitten heidät voi ryöstää. Jälleen, ehkä tämä vain peilaa tosielämän realiteetteja, mutta vähän epäinhimillinen fiilis tästä kaikesta jää. En muuten huomauttaisi inhimillisyyden puutteesta pelissä, jossa pääosin hallinnoidaan resursseja, mutta se sattuu olemaan yksi This War of Minen rummutetuista myyntivalteista.
"Puute vai taiteellinen ratkaisu?" kysyn myös hiippailun ja taistelun toteutuksen kohdalla. Etenkin jälkimmäinen on niin kankeaa, että sitä pysähtyy miettimään, onko tämä nyt kannanotto väkivaltaa vastaan. Tai sitten se on oire täppärien ehdoilla tehdystä käyttöliittymästä (joka muuten on kyllä ihan ok). Onneksi ilman taisteluakin pärjää, eivätkä pyssyhipat muutenkaan sovi siviilien kärsimyksestä kertovaan peliin.
Ihan vähän vaan
Kaiken negailun jälkeen on paikallaan muistuttaa, että 11bit studiosin uutukaisessa on paljon hyvää. This War of Minea mättää ihan mielellään, kunhan ei odota liikoja hypetetyltä siviilinäkökulmalta tai oleta nukkekodin tarjoavan loputtomasti strategisia vaihtoehtoja. Ennen pitkää peli alkaa toistaa itseään, mutta mikäpä ei?
Lisää sitä samaa vähän jalostetumpana tarjoavat jatko-osat eivät yleensä ole suosikkejani, mutta juuri sellaista This War of Mine kaipaa. Idea on mahtava. Perusrunko on kunnossa, samoin audiovisuaalinen puoli. Nyt vaan vähän lisää rakenneltavaa, vähän enemmän persoonaa omille joukoille, vähän edistyneempää vuorovaikutusta muiden kanssa (asein ja ilman), vähän sitä sun tätä ja avot! Kelpo konseptia ei kannata jättää hyödyntämättä.
Kampanjamoodi ei olisi pahitteeksi, nyt mukana on oikeastaan vain yksi superpitkä skenaario. Vaikka palikat sekoitetaan joka kerta vähän eri tavalla, kaipaan enemmän vaihtelua.
This War of Mine voisi olla loistava, nyt se on vain jees. Se kirpaisee tällä kerralla tuplasti, koska juuri tällaista kamaa tarvittaisiin perinteisten sotapelien vastapainoksi. Tärkeä aihe ansaitsee tärkeämmän pelin.
11bit studios hei, nyt heti vaan jatkosotaa tulille! Täydennän jo pelibunkkerini säilykevarastoja.
Aleksandr Manzos
This War of Mine
Arvosteltu PC
Saatavilla Mac
Tulossa iOS, Android
11bit studios
Versio: Myynti
Testattu: Athlon II X2 255 4,1 GHz, 4 Gt, Asus EAH5770 1Gt, Windows 8
Muuta: Myynti mm. Steam, GOG ja Humble Store, hinta 19 euroa.
78
Siviilielämää sodan keskellä simuloiva kevytstrategia säväyttää konseptillaan, muttaa jättää käytännön toteutuksen osittain puolitiehen.
78
