Kosmisesti humiseva strategiapeli Tone Rebellion voisi hyvinkin olla taidekoulun ohjelmointilinjan lopputyö. Tai oikeastaan ei, koska se kuitenkin on ihan oikea peli, ei puheenvuoro ihmisyyden puolesta, viiltävä moraalien vastakkainasettelu tai viirulliseksi maalattu disketti.
Aina silloin tällöin kuuluu huutavan ääni korvesta, ja se ääni vaatii taidetta peleihin. Tietokonepelithän ovat lapsellista räiskyttelyä, "aikuiseen makuun" on vain Myst ja Riven. Strategiapeleihin ei New Age -käyttäjä koske: Wehrmachtin tai örkkien johtaminen ei ole aikuisen hommaa. (Miinanraivaaja on.) Mutta voisiko Tone Rebellion olla strategiapeli eteeriseen viipyilyyn ja vivunvääntelyyn haksahtaneille? Riittääkö renderoidun grafiikan määrä, ja haittaako että se liikkuu?
Maailma nyt
Tekoälyyn ja mikronysväykseen kaatuneen Ascendancyn tekijät yrittävät tällä kertaa erilaisella strategiapelillä. Kas näin se menee. Maailmankaikkeudessa kelluu saaria, joilla asuu erilaisia kellujia, neljää eri heimoa. Nämä kellujat haluavat eroon Leviathanista, jonka oliot ovat vallanneet saaret.
Maailmaa pitää käynnissä tone, jonkinlainen mana, jota pulppuaa saarilla olevista lähteistä. Kellujilla on massiiviset kahdeksan erilaista rakennustyyppiä, joilla he voivat valjastaa tonea käyttöönsä. Mutta rakennuksia ei voikaan rakentaa mihin vain, vaan noodeille, jotka näkyvät maassa rinkuloina.
Tonenlevittäjä laajentaa aluetta, jonka kellujat näkevät ja jolle voi rakentaa. Tonenjähmettäjä kehittää tonesta rakennusmateriaalia, tonenkristalloija tonekristalleita ja taikatonentekijä taikatonea. Yksiköitä kehitetään kolmessa eri dojossa: kaksi kehittää jonkinlaisia sotilasyksiköitä, kolmas jonkinlaisia maageja. Näiden joukkojen tarpeisiin tarvitaan niitä kristalleja ja taikoja.
Käyttämättä jääneestä tonesta syntyy uusia työläisiä, ja jos dojoissa on materiaalia, ne värväävät niistä sotilaita. Koska dojoja saa teleportattua, ei niitä kannata rakentaa kuin tarvittava määrä, tai työläiset käyvät vähiin. Jos tämä kuulosti sekavalta, niin itse pelissä homma selviää nopeasti.
Vaan ei siinä vielä kaikki. Jokaisella saarella on pari siltaa muille saarille, ja niihin täytyy löytää avaimet. Satunnaisesti kenttiin on ripoteltu myös esineitä, joita käytetään joka saaren mystisellä paikalla, jolloin saadaan tietoa, jolla Herännyt, kellujien messias, voi avata Leviathanin glyphit.
Ja vielä riittää. Vaikeimmilla tasoilla peliin tulevat valtakunnat, siis materiaalinen, luonnollinen, yliluonnollinen ja etereaalinen. Jokainen ötö, hyvä tai paha, kuuluu johonkin näistä. Valtakuntien vaikutus kasvaa ja vähenee, ja se vaikuttaa hirviöihin, eli tietyssä vaiheessa etereaaliset pistävät luonnollisia päihin niin että soi, ilman että nämä saavat mitään aikaiseksi. Ja myöhemmin päinvastoin. Tämä vänkä designratkaisu onnistuu lähinnä ärsyttämään.
Tee se taas
Tone Rebellionin toistaa itseään todella pahasti. Peli menee näin: Rakennetaan tonenlevittäjä, saadaan näkyviin lisää saarta ja Leviathanin kätyreitä ja rakennuksia. Tuhotaan ne. Rakennetaan tonenlevittäjä, saadaan näkyviin lisää tonttia ja niin edelleen kunnes saari on putsattu. Avataan silta toiselle saarelle ja aloitetaan sama prosessi uudelleen. Leviathanin kätyreitä ei tarvitse enää putsatulla saarella pelätä.
Kun kaikki saaret on valloitettu, Herännyt lienee jo syntynyt ja voidaan avata reitti Leviathanin saarelle, jossa Herännyt varmasti saakin jo glyphit auki. Ja sitten seuraa lopputaistelu Leviathanin kanssa.
Josta en tiedä mitään, sillä peli hukkasi yhden tärkeän esineen: se ei ikinä saapunut maalin, ja millintarkka haravointi ei paljastanut sitä mistään. Näin siis reitti Leviathanin luo ei auennut. Aloitin uuden pelin, huomasin että vaikka heimon vaihtaakin, pelissä ei ole mitään eroa, pelasin hampaat irvessä ja sitten päätin, jotta pidä Leviathan kellujasi. Elämä on liian lyhyt.
Mystikoilleko?
Olisin todella halunnut testata pelin aidolla Myst-fanilla, noilla "aikuisen pelimaun" omaavilla, vipupuzzlen ystävillä. Tone Rebellion voisi vedota heihin: se on kauniin eteerisen näköinen, ja siinä on poikkeuksellisen hyvä ja vaihteleva rauhallinen musiikkitausta. Kokemus on esteettisesti erittäin miellyttävä. Käyttöliittymäkin on mukavan selkeä. Tone Rebellion on tarpeeksi yksinkertainen "aikuiseen makuun", mutta tarpeeksi kosmisen näköinen ja oloinen, jotta naapurin älykääpiö luulee sitä monimutkaiseksi viritykseksi. Lisähoukuttimena Tone ei ole tyypillinen militaristinen väkivaltasotaräiskintäpeli, sillä ovathan kellujat ja muut humut ihan erinäköisiä.
Tone Rebellion on hyvä esimerkki pelistä, jonka tekijät tuntuvat elävän norsunluutornissa, eivätkä peliä testatessaan tajua, kuinka simppeli viritys sieltä on putkahtamaisillaan. Normaalipelaajaa Tone Rebellion viihdyttää yhden pelin ajan, mutta toista kertaa tuskin tekee mieli. Mystin pelaajista en tiedä.
65
