Roomalaiset ovat miehittäneet Gallian, mutta eivät sentään aivan kokonaan: pieni kylällinen voittamattomia gallialaisia pitää yhä puoliaan valloittajaa vastaan. Kylän jälkeen on tuhottava vielä Karthago.
Total War: Rome 2 (Pelit 9/13, 73 pistettä) on marginaalisesti parantunut päivitysten myötä, mutta pelilistalleni se palasi vasta kahden DLC:n myötä. Caesar in Gaul keskittyy Ranskan retkeen ja Hannibal at the Gates taas Roomaan päättyneeseen Välimeren-kiertoajeluun.
DLC:t myydään erikseen ja ne vaativat peruspeli Rome 2:n toimiakseen.
Talvi on tulossa
Aina välillä huomaa, että Total Warin tekijät ovat pääosin brittejä. Jos creativelaiset olisivat lukeneet Judge Dreddin ja Korkkareiden sijasta Asterixia, Caesar in Gaul -DLC:ssä taisteltaisiin Akvitanian hallinnasta. Nyt Asterixin kotiprovinssi ei kuulu edes voittoehtoihin, vaikka tarkoituksena on valloittaa Gallia joko roomalaisena tai yhden kelttiheimon riveissä. Sarjiksissa vilahtanut Vercingetorix sentään on mukana.
Pelattavana alueena on nykyinen Ranska. Karttakoon pienentäminen Rome 2:n mitoista parantaa kokemusta, koska kampanja ei muutu puuduttavaksi puurtamiseksi koko antiikin herruudesta. Gallian valtaa suhteellisen nopeasti. Kohteena ovat vain muutamat läänit kartan eri kulmissa, jolloin huoltomatkat Roomasta valtakunnan laidalle eivät muodostu suhteettomin pitkiksi. Edes kierrosaikojen odotteluun ei kulu yhtä tuskastuttavan kauan kuin peruspelissä, koska Galliaan ei mahdu yhtä paljon kelttiheimoja kuin melkein koko Euroopan kattavaan peruspeliin.
Koska vastassa on vain pikkuheimoja, diplomatian merkitys jää aika pieneksi. Käytännössä roomalaisilla on vastassa aina koko Gallia, mutta gallialaisilla pelatessakaan ei pysty kokoamaan heimoja yhteen liittoon. Naapurit on yksinkertaisinta, nopeinta ja halvinta vallata. Ranskassa käydään vain pari suurtaistelua, sillä valtaosa armeijoista on pieniä ja heikosti aseistettuja. Tosin peruspelistä poiketen tekoäly jopa osaa rakentaa piiritystaisteluihin piirityslaitteita. En tiedä, ovatko aseet jo alun perin mukana vai tekeekö kone ne itse, mutta niiden ansiosta linnoitetun kaupungin puolustuksessa on edes etäinen häviämisen riski.
Koska vuosi kestää kampanjassa peräti 24 kierrosta, kenraalit eivät kuole samaan tahtiin kuin Romessa, jossa ukot kuukahtivat vanhuuteen jo odottaessaan vallatun maakunnan rauhoittumista. Kenraaleiden taitopuun miettimiseenkin jaksaa keskittyä paremmin, kun tietää, että ukkojen ura kestää kolmen taistelun asemasta koko kampanjan.
Välimerellä tuntematon kenraali Talvi saa strategiassa välillä pääroolin, koska useamman kierroksen pituisella talvella joutuu oikeasti miettimään säätä ennen kuin yrittää piiritystä tai edes vihollisalueella liikkumista. Ilman talvivarastoa armeija voi sulaa ennen hankia.
Caesar in Gaul ei kuitenkaan koske peruspelin suurimpaan ongelmaan. Roomalaisilla ei ole vastassa yhtään todellista uhkaa, vaan peli menee nopeasti pikkuvaltioiden potkimiseksi ja maiden valtaamiseksi lääni kerrallaan. Jos unohtaa hidastuneen vuosikierron, niin periaatteessa Gallian valloitus sujuu melkein yhtä hyvin peruspelissä ilman DLC:n ostoakin.
Carthaginem esse delendam
Hannibal at the Gates -DLC sijoittuu toiseen puunilaissotaan, jossa Hannibal teki yhden maailmanhistorian kuuluisimmista koukkauksista ja hyökkäsi norsuineen Afrikasta Espanjan, Ranskan ja Alppien yli Italiaan. Hannibalin seikkailut sopivat delsuun paremmin kuin Caesar Ranskaan.
Delsukartta kattaa kaikki puunilaissotien avainalueet: Afrikan pohjoisrannikon, Espanjan ja tietenkin Italian. Myös Hannibalissa maailman tiivistäminen parantaa pelikokemusta. Hannibal tosin nokittaa Caesaria vielä yhdellä tärkeällä lisäedulla, sillä nyt kampanjassa on vastakkain kaksi suurvaltaa.
Hannibal ei suostu uhrilampaaksi, sillä Rooma ja Karthago ovat molemmat useamman provinssin mahteja, joiden armeijoissa riittää iskuvoimaa. Peruspelissä massiivisista taisteluista sai vain haaveilla, mutta Hannibalissa niitä on useita. Minua ei haittaa, vaikka tekoäly ei itse armeijoita kokoakaan, vaan ne annetaan sille kampanjakäsikirjoituksen rytmiin.
Tosin käsikirjoituksessa piilee pieni pelimekaaninen ongelma: sivutehtävät puskevat koko ajan Hannibalin historialliselle reitille. Hannibal joutui aikanaan marssimaan Roomaan Alppien yli, koska Karthagon laivasto oli onnettoman pieni eikä merimatka olisi onnistunut. Romessa jokaisella armeijayksiköllä on takataskussaan kaleeri, joka vetää vertoja sotalaivoille, joten valtasin Rooman purjehtimalla suoraan Karthagosta Italiaan. Peli jopa reagoi tilanteeseen tuomalla Rooman turvaksi heti vahvistuksia.
Karthagolaisten armeija eroaa kivasti roomalaisista. Historiallisesti oikein karthagolaiset kokoavat joukkonsa palkkasotureista, joten miesten laadullinen ja taidollinen kirjo on laajempi kuin roomalaisilla, mikä lisää mikrottamisen tarvetta taisteluissa. Rome 2:n tekoäly on taistelussa edelleen niin passiivinen, että taktiikat kaipaavatkin vähän vaikeuskerrointa.
Jos pitäisi valita kahdesta historian merkkihenkilöistä toinen, ottaisin Hannibalin, koska Hannibal at the Gates korjaa peruspelin yhden ongelman nostamalla Karthagon Roomalle todelliseksi uhaksi.
Eniten delsuissa harmittaa menetetty mahdollisuus. Molemmissa rakenne on selkeän tiivis, joten gallialaisten liittoutuminen tai roomalaisten vastahyökkäys olisi ollut suhteellisen helppo valjastaa tekoälyn ohjenuoraksi. Nyt kone jää liki yhtä passiiviseksi kuin peruspelissä, armeijani marssivat pitkin karttaa vallaten kaiken tieltään, celerius quam asparagi cocuntur.
PC
Minimi: 2,6 GHz prosessori, DirectX 9.0c –näytönohjain, 2 Gt
Testattu: Core 2 Quad 2,66 GHz, HD 5850, 4 Gt
Moninpeli: 2-4 pelaajaa
Muuta: Vaatii Total War: Rome 2 -peruspelin toimiakseen
Ikäraja: 16
Caesar in Gaul: 61
Hannibal at the Gates: 73
61
