Koko universumi alle kympillä! Sisäinen astronomini innostuu, nyt pannaan asteroidit törmäämään Maahan ja galaksit ajamaan kolari!
Vajaa tunti myöhemmin ymmärrän elämästä, universumista ja kaikesta enemmän kuin 42, varsinkin siitä, millaista on olla jumala. Siis johtajatason galaksia pyörittävä makrojumala, ei yksi yhden planeetan lukuisista heimotason pikkujumalista.
Galaktinen ylijumaluus on yksinäistä ja tylsää hommaa. Kun heimojumala voi piinata ihmisiä vaikka tapattamalla esikoisia, makrojumalan leikkikalut ovat pienimmillään planeettoja ja niiden kiertolaisia. Robert Heinlein sen sanoi: ”Kuu on kova rakastajatar, mutta leikkikaluksi siitä ei ole.” Galaksien kolarikin kuulostaa paremmalta kuin on.
Universe Sandbox ei ole peli, se on ohjelmalelu. Vuorovaikutus universumin kanssa on sitä, että muuttaa taivaankappaleiden parametrejä ja katsoo, mitä siitä seuraa. Pohjimmiltaan kysymys on aina vetovoimasta. Kun aikansa säätää taivaankappaleiden massaa, tiheyttä, lämpötiloja ja vastaavia, lisää maan kiertoradalle jalkapallon, mustan monoliitin ja kolme kuuta, saa olla aika astronomi, että vielä jaksaa kiinnostaa.
Maan asukkaalle kiertoratamme laajeneminen Uranuksen tuolle puolen tai Auringon muuttuminen mustaksi aukoksi on kova juttu. Universumin ylijohtajan mittakaavassa se on hyttysen haukotus. Oman aurinkokuntamme ulkopuolella tunnesiteitä ei synny senkään vertaa. Alfa Centaurin tuhoaminen sentään on lääkettä Civilization-häviöihin ja ihan oikein sisar Miriam Godwinsonille, Lord’s Believer -faktion inhalle johtajalle.
Parrasta huolimatta en ole arvollinen Universe Sandboxia pisteyttämään. Se on ehkä hyvin pienen piirin ohjelmalelu, mutta ainakin heille se tekee asiansa hyvin perinpohjaisesti ja lähestyttävästi. Valtavirtapelaajat eivät innostu, mutta valtaojapelaajille juttu on toinen. Jos olet kaappiastronomi, pane Universe Sandbox kertatilaukseen, Tiede-lehti kestotilaukseen, ja vedä aurinkokunta uusiksi.
Perinpohjainen ohjelmalelu painovoiman vartijoille.
