On keskiyö. Veitsi välähtää, kurkku katkeaa. Pimeydessä kiirii huuto: ”Mutteergghh...!”
Koodinimi 47 on eläkkeellä, tervetuloa Koodinimi 90-62-90, brittien Special Operations Executiven kivenkova naisagentti Violette Summer. Hän on Velvet Assassin hiiviskelypelissä, joka yhdistää Thiefeja ja Hitmaneja, vahvaa tunnelmaa, julmaa maailmaa, raakaa väkivaltaa, aivokuollutta tekoälyä ja pelimäisiä kliseitä.
Pelisankarittaren esikuva on Violette Szabo, joka miehensä Etiennen kuolemasta kiukustuneena värväytyi brittiagenttiksi SOE:n riveihin toisessa maailmansodassa. Toisella Ranskan-visiitillään 23-vuotias rouva Szabo saatiin kiinni ja teloitettiin viides helmikuuta 1945. Violetten tytär Tania Szabo ei antanut lupaa äitinsä käyttämiseen pelissä.
Violet Natsintappaja
Neiti Summerilla ei mene hyvin. Pelin alussa hän makaa houreisena vuoteessa jossain Ranskassa. Hän näkee menneisyydestään unia ja muistoja, ja nämä ovat pelin 12 tehtävää. Vasta Le Grande Finalea varten Violette nousee sängystä.
Vaikka tarina on lähinnä kokoelma irrallisia sotamuistoja, pidän pelin yliammutusta tunnelmasta. Tehtävissä on sodan julmaa realismia: kun kolmea agenttia uhkaa Gestapo, tehtävänä ei olekaan pelastaminen vaan ennakoiva tappo. Pelin loppupuolella, tuhotussa getossa ja Gestapon vankilassa, ollaan aika kaukana normaalista sotaromantiikasta.
Päinvastoin kuin vastarintaliikkeen kanssa yhteistyötä tehnyt Szabo, Summer on yön yksinäinen sabotööri ja salamurhaaja.
Velvetin tehtäviin sopivan vapaamman, dynaamisemman otteen asemasta multiplattarissa on tyydyttävä pienehköihin kentänpalasiin sekä hyvin lineaariseen etenemiseen. Esteiksi tarkoitetut robottimaiset vartijat kiertävät vakioreittejä, välillä jääden juttelemaan kamujen kaa. Välillä vartijat ovat häiritsevän tyhmiä: jos edessäsi olevassa seinässä näkyy iso veitsikätisen naisen varjo, eikö sen pitäisi olla varoitusmerkki? Tai lammikon, jossa kahden asetoverin ruumiin seassa iskee sähkösalamoita?
Pimeässä kaikki kissat ovat liiloja
Naisen paras ystävä on pimeys, tuo luonnon oma Photoshop. Hiipimisasennossa Violette sulautuukin varjoihin niin hyvin, ettei metrin päässä oleva vartija havaitse naista paitsi häly päällä. Kun Violett on violetti, hän tietää olevansa piilossa.
Hiiviskelyn ohella pelin toinen keskeinen elementti on neiti Summerin ja herra Fairbairn-Sykesin rakkaustarina. Summer luottaa täysin tähän kaikkien aikojen kauneimpaan taisteluveitseen, brittikommandojen käyttöön kehitettyyn vartijoidenmurhausvälineeseen. Siro, puhdaslinjainen veitsi on edelleen käytössä ympäri maailmaa.
Tapot ovat tyylikkäitä, koska ne automatisoidaan. Kun Violette pääsee hyvin lähelle vartijan taakse, nappia painamalla hän suorittaa näyttävän, hiljaisen tapon. Erilaisia hienoja tappoanimaatioita on viitisenkymmentä, joten ihan herkästi niihin ei kyllästy. Ja juuri tässä on pelin ydin: väijytys, tilaisuus, hyökkäys, tappo!
Taiteellis-surrealistisena kytköksenä morfiini toimii pelissä ajanpysäyttimenä. Morfattuna Violette tappaa vihollisen vaikka suoraan edestä. Muuten yhdentekevistä hahmopäivityksistä se on morfiiniajan kestoa ja annosten määrää lisäävänä paras valinta.
Ruumis raahataan varjoihin. Tollot vartijat eivät ihmettele mihin Hans hävisi vaikka just jutskattiin, lattialla retkottavasta kalmosta osataan sentään tehdä hälytys. Vaan eipä ihme, että Saksa hävisi sodan. Vaikka tiedetään, että Violette on keikalla, hälytystila lakkaa alta minuutin kunhan Violette pysyy piilossa.
Schmeisser ist nicht Scheisser
Aina ei veitsi ole optio, kuten nokkelimmat osasivat jo rivien välistä lukea. Välillä ei vain leikkaa ja homma pitää hoitaa kauempaa lyijyllä.
Yleensä ampumisesta huolehtii tyttömme huomannut sotilas. Pelissä tuliaseissa on sen verran potkua, että Violetin henki lähtee vauhdilla, jos hänet saadaan jyvälle. Onneksi saksalainen kupsahtaa kerralla, jos häntä osuu läheltä päähän, mikä juuri onkin tulitaistelun idea. Muu maailma itkee, kuinka huonosti Violette pärjää perinteisessä run & gun -tulitaistelussa useaa vastustajaa vastaan, mutta niinhän hänen pitääkin.
Sen verran vaarallinen Violette on, ettei hän saa kerätä vartijoiden aseita, mikä särähtää todella ikävästi. Violetten pitää pärjätä vaimennetulla Coltilla, johon saa ruhtinaalliset seitsemän panosta. Olen varma, että miehille kyllä annettiin muutama lipas enemmän. Kaappeja koluamalla saattaa löytyä parempaa mutkaa, kuten Luger, haulikko, kiikarikivääri ja jopa valopistooli.
Sinikka sokan kimpussa
Rehdin perustappamisen lisäksi pelissä on hölmöhköjä kikkakepposia. Reikä myrkkytynnyriin, ja Götz potkaisee yskien tyhjää. Kuuluisat räjähtävät tynnyritkin ilmeisesti kehitettiin Saksassa. Tillin (ja tuurilla sen kaverit) saa lähtemään paukkeella, kun salaa selän takaa tempaisee sokan vartijan vyöllä killuvasta kranaatista. Aika temppu, sillä Stielhandgranate 24 vaatii pohjakorkin aukaisun ennen kuin viritysnaru tulee näkyviin.
Lätäköistäkin tulee Violetten käsissä ase: sähköä veteen ja saku käristyy. Se on vielä uskottavaa, mutta koska Jamie ”Mythbuster” Hyneman syntyy vasta 12 vuoden kuluttua, öljylammikot uskovat vielä syttyvänsä kun niitä ampuu, ja vartijat syttyvät nopeammin kuin halpa makuupussi. Kuolema liekeissä on pelin heikoin kuolema: viiden sekunnin liekit eikä edes vaatteisiin jää jälkeä.
Konsteista viimeisin ja vähäisin on valeasu. Hitmanille olennainen lainahöyhenissä keekoilu on Velvetissä satunnainen tuttu. Joskus löytyy naisten SS-univormu, ja kun selän vetää suoraksi ja tykistön eteen, Violette muuttuu Ilsaksi. Tosin keinoina välttää katseita miesvaltaisessa Wehrmachtissa tiukka univormu ja pikku hamonen ovat ehkä huonoimmat mahdolliset, mutta Violette paljastuu vasta kun menee liian lähelle. Ikävä kyllä univormu lienee parfymoitu, koska sen jälkeen ei enää hiivitä selustaan.
Yksin Gestapoa vastaan
Pelimekaanisesti sen samettinen ydin eli naisen, veitsen ja pimeyden kolmiyhteys toimii hyvin, ja ammuskelu on hyväksyttävää. Tunnelmaa Velvet luo niin tehokkaasti, että aina kun pelillisyys lyö todellisuutta korville, iskut tuntuvat. Konsolimainen bonuskaman kerääminen ja puhtaan pelimäiset kompromissit ja kikat riitelevät pahasti muuten realistisen vision kanssa. Onneksi puhdas kädestäpitely on jätetty pois, ja ammuksien sekä morfiinin pihtaaminen estävät vaivattoman läpijuoksun.
Aloin lämmetä Violettelle vasta jossain toisen tehtävän loppuvaiheilla, kun sopeuduin peliin enkä enää odottanut sen sopeutuvan minuun. Orvokki Kesäsen sotaretki on kuin Velvet Assassin’s Creed: selvästi keskeneräinen ja täynnä hölmöyksiä, mutta minulle riitti sen vahva tunnelma, kiinnostavan ylitaiteellinen kerronta, vetoava päähenkilö ja näyttävät tapot.
Ilmeisesti vain minulle, sillä metakritikoinnin perusteella muu maailma vihaa Violette Summeria kuin Hitlerin siskoa. Tarina on olematon, peli itseään toistava, vartijat ovat tyhmiä ja kulkevat samoja reittejä, hiljainen tappaminen on vaikeaa kun pitää olla takana ja lähellä, vartijat kävelevät nopeammin kuin Violette hiipii, aseita ei voi kerätä, ammuskelu on vaikeaa ja vain pääosuma tappaa heti. Jopa lineaariset kentätkin ovat nyt synti. Miksen minä saanut muistiota? Pitääkö nämä samat ongelmat nyt huomioida nimipeleissäkin?
Velvet Assassin ei ole nopeatempoinen, viihdyttävän helppo toimintapläjäys ja sen kärpäsistä on todella helppo laajentaa härkäsiä. Mutta silti jokin siinä värisytti peliluutani niin hyvin, etten voi liittyä hyeenojen kollegoideni kuoroon, vaan minun on pakko seistä Violetten rinnalla vastarintaliikkeessä, vaikka sitten väärin perusteinkin.
Kuolema Kolmannen Valtiomahdin zombeille! Viva La Resistance!
* * * * *
Tyttö varjoisalta kujalta
Millintarkka varjoissa eteneminen ja vartijoiden välttely on kutkuttavaa. Peruskuviot toimivat kuin mainiossa Commandos: Behind Enemy Linesissa, ja Violetten pukiessa päälleen vihollisen univormun mieleen tulee jopa Kuusnepan Wolfenstein. Puukko selkään -teemaa ei varioida tarpeeksi, ja kymmenennessä tehtävässä ei enää tehnyt mieli jatkaa, varsinkin kun missasin siinä kiväärinpatruunat jolloin vaikeustaso alkoi piinata. Näköjään helppoihin nykypeleihin ehtii 15 vuodessa tottua. Kehotan silti tutustumaan, kun hinta vähän laskee.
Tuomas Seijavuori
75
* * * * *
Hiljaa hyvä tulee
Liityn Nikon kanssa Violetten puolustajiin. Vaikka pelillä on puutteensa, tykästyin henkilökohtaiseen low-tech-lähestymistapaan ja hämyiseen tunnelmaan. Vihollisten kävelynopeutta hitaampi hiipiminen on vain hyvästä, sillä se pakottaa suunnittelemaan ja ajoittamaan iskut tarkasti. Tämä peli ei sovi ihmisille, jotka eivät jaksa odottaa.
Tapio Salminen
80
80
