Tartunta iskee! Viriaxissa pelihahmona toimii pieni verenpunainen virus ja peliympäristönä ihmisruumis sydämestä aivoihin. Tarkoituksena on kahlata ylös vihuja kuhisevien tunneleiden kohti tartuntakohdetta. Aiheeseen sopivasti pelissä on häiritsevä tunnelma: oudot bassoriffit pulputtavat taustalla lakkaamatta ja tarkan pikseligrafiikan päälle on pultattu hämärä televisioraidoitus.
Pohjimmiltaan Viriax on hämäävän yksinkertainen, pystysuorassa etenevä tasopomppu, jonka koukkuna on liukkaan pelattavuuden ohella painostavuus. Kentät ovat pitkiä, kuhisevat vaaroja ja jokainen hyppy syö kallisarvoista energiaa. Ulkoa opettelemalla pelissä ei pärjää, sillä tasot luodaan joka kerta uusiksi. Satunnaisuus on se elementti, joka täräyttää Viriaxin suoraan verenkiertoon: josko tällä kertaa saisin parhaat power-upit, josko tällä kertaa vihollisia olisi vähemmän, josko... Sekä taitoa että tuuria vaaditaan juuri sopivasti.
Vaikka viiruxen leikkiminen on sitä samaa alusta loppuun, eri ruumiinosissa on viehättävän erilainen meininki. Suolistossa matkatessa vain pieni osa ruudusta näkyy selkeänä, vatsalaukussa lisästressiä aiheuttaa alati nouseva happomeri, ja sitä rataa. Locomaliton tuotannosta juuri Viriax edustaa kirkkaimmin sitä maestron peräänkuuluttamaa simppeliä pelisuunnittelua, joka toimii yhtä hyvin niin pieninä kuin isoina annoksina.
70
