Kaikkea sitä näkeekin: beat 'em uppien pyhä lehmä toimii PC:llä! Mihin enää tarvitsee superkonsoleita? Säästyvätkö pelihalleihin hukatut rahat jatkossa?
Kolme vuotta sitten beat 'em upit olivat jämähtäneet pahasti Street Fightereiden ja Mortal Kombatien jälkeiseen krapulaan, tuntui, että lajista oli imetty kaikki mahdollinen. Sitten tuli Sega ja putsasi pöydän.
Sega oli juuri kehittänyt uuden polygonigrafiikkaan perustuvan pelisysteeminsä, joka poiki myöhemmin useammankin nyt jo klassikoksi nimetyn kolikkopelin, joista ajopelejä lukuunottamatta kaikki tunnistaa sanasta Virtua. Joukon ensimmäisiä oli Virtua Fighter, jonka koukku oli tehdä beat 'em up polygoneilla. Näin saatiin siirrettyä kuvakulma vapaasti liikkuvaksi ja hahmojen liikkeet luonnollisemman näköisiksi.
Peli onnistui muuttamaan koko genren, mutta nyt kiljoonan Virtua Fighter -kloonin jälkeen taas mietitään, miksei kukaan keksi mitään uutta. PC-mättäjät jäivät paitsi koko riemusta ja joutuivat tyytymään Mortal Kombateihin ja Street Fightereihin.
Aggressiiivinen uskonto
Japanissa Virtua Fighter on lähes uskonto Virtua Fighter -kouluineen ja isoine pelihalleineen, joissa ei muita pelejä ole. Vuosittain järjestetään useampiakin maailmanlaajuisia turnauksia, myös Suomessa.
Mikä ihme tekee Virtua Fighterista niin ainutlaatuisen? Se, että jokaisen taistelijan tyyli on lainattu löyhästi jostain oikeasta budolajista, eikä pelissä ole tulipallojen tai salamoiden kaltaisia yliluonnollisia temppuja, vaan taistelijoiden ainoat aseet ovat kädet ja jalat.
Idea Virtua Fighterissa on perinteinen. Turnajaisiin osallistuu kahdeksan taistelijaa, jotka ottavat vuoron perää mittaa toisistaan neliön muotoisella areenalla. Taistelijoilla on tietty määrä elinvoimaa, jonka huvetessa lähtee taju ja tulee tappio. Erä voi päättyä myös ajan loppumiseen, jolloin vähemmän elinvoimaa omaava taistelija häviää. Kehästä ulos tippumalla häviää erän välittömästi. Erien lukumäärä ja pituus sekä taistelijoiden alussa saama elinvoima ovat säädettävissä.
Arcade-moodissa, eli kolikkopelin yksinpeliä vastaavassa muodossa pelaajan on päihitettävä kaikki kahdeksan vastustajaa, kunnes lopulta saa vastaansa Duralin. Dural on metallinen robotti, joka hallitsee kaikkien taistelijoiden erikoisliikkeet. Erikoiskoodilla myös Duralin saa pelattavaksi hahmoksi.
Muita pelimuotoja ovat tavallisen kaksinpelin lisäksi rankkauskilpailu, jossa tietokone antaa pelin lopuksi arvosanat sen perusteella, kuinka hyvin pelaaja hallitsee taistelun eri osa-alueet. Tiimipelissä kahden joukkueen useat eri taistelijat osallistuvat vuorollaan kaksinpeliin. Hävinnyt pelaaja tippuu pelistä ja taistelu jatkuu, kunnes toiselta joukkueelta loppuvat pelaajat. Tiimipelistä on myös kestävyyslaji, jossa erien ja otteluiden välillä ei saa täydennystä elinvoimaan.
Lähes kaikki osa-alueet ovat säädeltävissä. Grafiikan voi valita kahdesta tarkkuudesta, liikkumisen saa joko sulavaksi mutta hitaaksi, tai nopeaksi, ja vaikeusasteita on useita. Lisäksi kameran liikkumista voi säätää monin eri tavoin.
Liikkeen taidetta
Pelin hahmot ovat mukava kirjo eri taistelutyylejä ja kulttuureita. Japanista mukana ovat perinteinen ninja ja jujutsun hengen mukaisesti budolajeja yhdistävät liikkeet. Toinen japanilainen taistelija on ulkonäöltään tyypillinen budoka, mutta perustaa tyylinsä aktiiviseen torjuntaan, eli isku torjutaan ja välittömästi annetaan vastaisku.
Kiinalaisista taistelijoista toinen on erikoistunut erilaisiin lyönteihin. Tämän lyöntihirmun tytär hallitsee erittäin nopeat potkut ja vastustajan raajoihin tarttumiset. Australiasta tulee heittoihin erikoistunut massiivinen aboriginaali. Jenkeistä mukana on toinen heittäjäihme, jonka tyyli muistuttaa ammattilaispainia. Kaksi muuta jenkkiä ovat sisaruksia ja hallitsevat karaten sekoitettuna perinteiseen katutappeluun.
Hahmoista löytyy hyvä valikoima aloittelijalle sopivaa suoraviivaista aggressiivisuutta ja kokeneemmalle paremmin sopivaa nyanssien hallintaa. Erilaisia lyöntejä ja potkuja opettelemalla pääsee pitkälle ja vasta myöhemmin voi opetella enemmän taitoa vaativat heitot.
Polygonigrafiikan ansiosta taistelijoiden kehoihin on kartoitettu osumakohtia ja kohtalaisen lähelle todellisuutta vastaava fyysikka. Iskujen voima ja suunta on mallinnettu hienosti. Isku päähän napauttaa päätä taaksepäin, potku vatsaan saa raskaamman taistelijan horjahtamaan taakse ja kevyemmän taistelijan kaatumaan persaus edellä maahan. Potku nilkkoihin kaataa taistelijan naamalleen, mutta sivulta tullut pyyhkäisy samaan paikkaan heilauttaa uhrin kyljelleen. Kierrepotkut lennättävät uhrin sivuttain.
Näyttävimpiä liikkeitä ovat torjunnat, joissa vastustajan jalkaan tai käteen tartutaan kiinni, vedetään taaksepäin ja viimeistellään lyömällä kanveesiin kampattua äimistynyttä vastustajaa. Erilaisissa heitoissa on myös ideana horjuttaa pienellä iskulla vastustajan tasapainoa ja käyttää hetken hämäännys hyväksi. Onnistunut suoritus johtaa yleensä brutaaleihin ilmalentoihin.
Pelattavuutta ei ole vesitetty valmiilla "comboilla", eli tietyillä näppäinyhdistelmillä laukaistavilla automaattisilla liikesarjoilla. Jokainen yksittäinen liike on tehtävä itse ja mietittävä miten niitä voi parhaiten yhdistellä. Yksikään liike, olipa se kuinka vaikea tahansa, ei ole epäreilu, eli vastustajaa ei voi päihittää millään kerralla elivoimaa tuhoavilla ihmetempuilla. Veri ja lopetusliikkeillä herkuttelu on myös unohdettu.
Toimintanappeja on vain kolme: puolustus, lyönti ja potku. Siitä huolimatta erilaisia liikkeitä on yli seitsemän sataa, eikä niiden suorittaminen vaadi tolkuttomia näppäinyhdistelmiä, vaan kaikki on kiinni ajoituksesta, taistelijoiden asennosta ja etäisyydestä toisistaan. Tärkeimmät perusliikkeet ovat kaikilla taistelijoilla samoja, esimerkiksi puolustus ja isku samaan aikaan painettuna tekevät heiton, mikäli taistelijat ovat riittävän lähekkäin. Saman heiton monimutkaisempi, mutta tehokkaampi versio saattaa vaatia esimerkiksi pari ylimääräistä tikun liikettä. Liikesarjat ovat kuitenkin loogisia, ja itse kehitettävissä.
Hyvä peli, huono rauta
Antiikkisuutensa lisäksi PC-versiota riivaavat huonot kontrollit. Jostain syystä se ei nimittäin rekisteröi kunnolla kahden tai useamman napin samanaikaista painallusta ja koko homma muuttuu ikäväksi arvausleikiksi, kun ei koskaan tiedä lähteekö haluttu liikesarja vai ei.
PC:n antiikkinen tapa käsitellä peliohjaimia ei ole Virtua Fighterin vika, mutta tulee siinä poikkeuksellisen räikeästi esille. Ongelma on se, ettei PC osaa käsitellä kuin kahta kaksinappista peliohjainta. Virtua Fighter vaatii ohjaimelta kolme nappia, joten kaksinpelissä toisen pelaajan on pelattava näppikseltä, mikä tällaisessa pelissä on lähes rikollista.
Konsoliversiossa peli pyörii takuuvarmasti jatkuvasti samalla nopeudella, mutta kiitos Windows 95:n, voivat levynkäsittely ja muut spontaanit hidastimet lannistaa pelin hetkellisesti täysin kyykkyyn. Harvinaisen ärsyttävää, kun Virtua Fighterin kunnollinen pelaaminen perustuu nimenomaan liikesarjojen täydelliseen ajoitukseen ja vihollisen liikkeiden tarkkaan seurantaan. Sopivasti kiintolevyn raapaistessa saattaa liikesarjan animaatio katketa kesken ja seuraavaksi huomaakin lepäävänsä kanveesissa.
Joissain asioissa PC itse asiassa pesee Virtua Fighterin muut versiot. Grafiikka on tarkempaa, vaikkakin se hieman kärsii rajoittuneesta 256:n värin paletista. Äänet ovat huomattavasti konsoliversiota voimallisemmat ja musiikkikin kuulostaa mukavan aggressiiviselta, vaikka voisikin olla hengeltään hieman enemmän itämaista.
Kritiikki PC:n sopimattomuudesta hyviin beat 'em uppeihin on vähintään epäreilua Virtua Fighteria kohtaan. Pelinä ja ilmiönä Virtua Fighter on vailla vertaa ja on pelkästään hienoa, että myös PC-mättäjät saavat osansa genreään täysin mullistaneesta pelistä. PC:n tekniikka on näinä hetkinä muuttumassa lähemmäksi moderneja kolikkopelejä ja superkonsoleita, joten voi vain toivoa että vielä parempi Virtua Fighter 2 ja muut Segan mahtavat kolikkopelit ovat jatkossa yhtä uskollisia juurilleen.
91
