Vuoden Pelit 2022 The Full Avustaja Edition

Vuoden Pelit 2021: Avustajat

 

Vuoden pelit on taas arv…äänestetty, ja tuloksista tiristetty napakka juttu.

 

Eli käyttämättä jäi valtava määrä hyviä mielipiteitä. Pelit-lehti vastustaa arvokkaiden raaka-aineiden tuhlausta, joten tässä äänestykseen osallistuneiden avustajien ehdokkaat ja perustelut.

 

Eiköhän joukosta löydy monta kokeilun arvoista mahtipeliä.

Jussi Forelius

Enlisted

Enlisted toi sotaräiskintöihin toiminnan, johon verrattuna kaikki muut kilpailijat tuntuvat nykyisellään kitsailta tai aneemisilta. Vaikkei osittain RTS-tyylinen resurssien tuhoaminen olekaan kaikkien mieleen, on Enlistedin ytimessä jämäkkä ammuskelu, jossa tavalliset peruskiväärit ampuvat raidetykkien tarkkuudella ja tiputtavat hyvällä tähtäyksellä ykkösellä. Harva asia peleissä tuntuu yhtä hölmöltä kuin häviäminen surkeaan tuuriin taitopohjaisessa pelissä. Taitokompressio onkin nerokkaasti onnistuttu siirtämään pois räiskinnästä ja osaksi kartalla käydyn sodan skaalaa, jossa määräävät taktiikat ja strategia, vaikka yksittäinen elämä voikin kääntää tapahtumien suuntaa. 

Parasta mitä FPS-genren arcademaisille sotapeleille on tapahtunut 15 vuoteen.

 

Valheim

Alussa oli suo, kuokka ja Jussi. Kohta oli suo ja niityt kuokittu pois, mutta kädessä lohikäärmeentapponuija. Onnistuin muuttamaan kuvankauniin alkupelin ikihongan tyynessä sijaitsevan mökkialueen täysin muuksi. Lopputulos oli teollisessa skaalassa rakennettua ja (painovoiman kautta) automatisoitua tuotantoketjua, avohakattua metsää ja rumuutta. Onnistuin tekemään kivasta, hienosta ja taianomaisesta seikkailusta oravanpyörän tuomalla siihen ulkopuolista kuonaa ja ahneutta. Osasyynä tämä sai lopettamaan pelin, mutta samalla se pakotti miettimään omia tapoja pelata.

Valheimin satuviikinkien seikkailut osuivat jännään koloon, joka sai tuntemaan jonkin olemattoman menetystä, mutta myös haikeutta tai kaihoisuutta sen perään. Hienosti tehty peliltä, jonka jotkut typistävät pelkäksi hiekkalaatikoksi.

 

Shadow Tactics: Aiko's Choice

Shadow Tacticsin lisäri on samaa vanhaa, mutta lisää. Ei räjäytä mieliä, ja vaikka varmaan tuoreutensa vuoksi tuleekin mieleen, niin on orkkiskin jossain mielen takanurkissa aina pyörimässä hyvänä pelinä.

Plus Wildermyth ja Haven

 

Tuukka Grönholm

Pathfinder: Wrath of the Righteous

Pathfinder-roolipelin pilkkanimi on mathfinder, mutta pilkkakirves lyö kiven lisäksi omaan nilkkaan. D&D:n pohjalta ponnistanut pelisysteemi on niin monipuolinen, että erihahmoluokkien ja ominaisuuksien tutkiminen muuttuu jo omaksi salatieteekseen. Toiset virittävät autojen moottoreita, minä roolipelihahmoja.

Wrath of the Righteous on aavistuksen epätasainen, mutta tekijöiden edellinen Kingmaker oli parhaimmillaan vasta vuosien päästä ilmestymisestään, joten äänestäminen on vähän ennenaikaista. Toisaalta juuri Pathfinderista oli eniten innoissani viime vuoden aikana.

 

Valheim

Aina tykkään, kun pääsee seikkailemaan kotoiseen kuusimetsään. Valheimin aloitusalue näyttää siltä kuin olisi mökkiretkellä. Tosin metsässä loistaa sinisenä mustikoiden lisäksi myös jättimäiset peikot. Olen aika harvoin nauttinut yhteisen kodin rakentamisesta ja pomoja vastaan taistelusta yhtä paljon kuin Valheimissa.

Tosin viikinkimytologiasta teemansa nappaava craftauspeli vaatii ympärilleen erinomaista peliseuraa.

 

Petri Heikkinen


Forza Horizon 5 (Xbox One)

Viimeisen päälle hiottu aurinkoinen arcadekaahailu, josta eivät komeat autot, kauniit miljööt ja erilaiset kilpailut ihan heti lopu kesken.

 

Slipways (PC)

Sujuvaa ja tyylikkäästi virtaviivaistettua avaruusstrategiaa, jossa kauppa kannattaa ja parempi niin, koska sotimiseen ei ole edes mahdollisuutta - yksi kauppaimperiumi voi olla maalissaan alle tunnissa, joten taidan yrittää vielä kerran?

 

Psychonauts 2 (Xbox One)

Tim Schaferin tiimi osoittaa, että loistavan ja humoristisen tarinan voi hyvin kertoa tasoloikkaseikkailulla. Psychonauts 2 tarjoaa viihdyttävän kerronnan kyytipojaksi audiovisuaalisesti omaperäisiä oivalluksia.

 

Lassi Hietala

Metroid Dread

Metroid Dread teki Breath of the Wild -tempun siinä mielessä, että valmis peli oli juuri niin hyvä kuin ennakkovideoiden perusteella vaikutti.

Tällä kertaa klassista kaavaa ei tosin myllätty uusiksi, vaan saatiin doupattu versio 16-bittisestä pelikokemuksesta. Vaikka indie-skene on puskenut maailmalle enemmän metroidvanioita kuin kukaan jaksaa pelata, Nintendon alkuperäisessä reseptissä on yhtä mystistä vetovoimaa.

Nyt kun Link, Mario ja Samus ovat saaneet arvoisensa Switch-käsittelyn, ja Kirbykin tekee tuloaan, jäljelle jää enää öh... Kid Icarus?

 

Valheim

Parhaisiin pelikokemuksiin liittyy usein yksittäisiä ooh-hetkiä, jotka muistaa ikuisesti (tai ainakin vuoden loppuun): maailmankartan avautuminen Final Fantasy VII:ssa, ensimmäinen onnistunut laskeutuminen Elitessä, Los Santosiin saapuminen pitkän aavikkoajelun jälkeen GTA5:ssa...

Tänä vuonna sellainen elämys oli toimivan savupiipun rakentaminen Valheimissa. Luulisi, että häkämyrkytystä vastaan taisteleminen tuntuisi viheliäiseltä pelimekaniikalta, mutta viikinkisimulaattori Valheim osoitti, että jopa puiden kaataminen ja vierivien tukkien alle liiskautuminen voi olla hauskaa.

 

Ratchet & Clank: Rift Apart (PS5)

Syksyllä onnistuin kuin onnistuinkin päivittämään rauta-arsenaaliani PS5:lla. Ylistetty olkoon ps5suomessa.com -sivun saatavuusseuranta!

Uudella konsolilla leikkiminen on ollut lähinnä sulavaksi pätsätyn PS4-kaman uudelleenpeluuta, mutta Ratchet & Clank antoi esimakua siitä, millaiseen natiivikamaan mylly todella taipuu.

Vaikka peli on selvästi tehty kiireellä PS5:n vetonaulaksi, on kyseessä silti aika häkellyttävä saavutus: visuaalisesti Pixarin päihittävä lastenanimaatio, jonka pääosaan pääsee aivan itse.

Hyppäsin Ratchetin & Clankin kelkkaan ihan ummikkona, ja vaikutuin parivaljakon toilailusta niin paljon, että täytynee tutustua sarjan muihinkin peleihin.

 

 

Heikki Hurme

Deathloop

Jäin koukkuun Deathloopin aikasilmukkaan, enkä vain siksi, että arvostelun deadline lähestyi. Deathloop on etsivätyötä, nokkelaa hiiviskelyä, räjähtävää toimintaa, kellopeliappelsiinia, prisoneria ja westworldia.

 

Halo Infinite

Halo Infinitea on helppo kritisoida kököstä juonesta ja toistosta. Ihan sama, sillä fiilis on 20 vuoden jälkeen sama kuin ensimmäisen Halon parhaissa tehtävissä. Silloin oli vapauden tuntu – Halo Infinitessä on vapaus. Päädyin nuohoamaan Zeta Halon joka nurkan.

 

Metroid Dread

Odotin puolivillaista 2,5D:tä, mutta Metroid Dread onkin yksi Metroid-sarjan huippuja. Se on tiukkaa 2D-toimintaa ja tutkimista. Se ei ole vanhan lämmittelyä, vaan sopivasti vanhaa ja uutta.

Mainittakoon vielä, miksen äänestänyt Returnalia. Sain hankittua Playstation 5:n vasta loppuvuodesta. Sikahaastavaa peliä sen mukaan valitessani ostin Demon’s Soulsin. Retuilen vuonna 2022.


Heli Koponen

 

Returnal (PS5)

Returnal yhdistää bullet hellin, räiskinnän ja kaipuun tuntemattomaan tavalla, joka kutsuu itsepintaisesti luokseen kuin valkea varjo näkökentän laitamilla. Elämän ja kuoleman sykli piti tiukasti otteessaan hamaan loppuun saakka.

 

Metroid Dread (Switch)

Kaikkea ei aina tarvitse saada helpolla. Metroid Dread pani vimmatusti kampoihin, mutta kaiken rytyytyksen alta paljastui pelattavuudeltaan mietitty seikkailukokemus, jonka sokkelot nuohosi oikein mielellään.

 

Shin Megami Tensei V (Switch)

Shin Megami Tensei V:n tunnistaa sarjan peliksi heti ensisilmäyksellä. Se on suorastaan jääräpäisen uskollinen menneisyydelleen, mutta ei arastele luoda nahkaansa verenpunaisen taivaan alla. Sitä paitsi demonisten pokémonien keräily sopii luonteelleni mainiosti.

 

Ghost of Tsushima Director’s Cut (PS5)

(Teknisesti ottaen ilmestyi jo 2020, mutta PS5-versio tuli 2021)

Tanssivat lehdet

seison mäen laella

veri virtaa taas

 

Juho Kuorikoski

Viime vuonna pelaaminen rajoittui lähinnä omien Unity-projektien rakenteluun ja testailuun, kun vähäistä vapaa-aikaa piti jonglöörata kirjaprojektin, töiden ja vauva-arjen välillä. Arvostelupelien ulkopuolella eniten aikaa pelikelloon kerrytti loppuvuodesta julkaistu Halo Infinite, jota ehti joulunpyhien aikoihin pelata oikein antaumuksella. Se siis olkoon vuoden peli minun kirjoissani.

Loppuvuodesta alkanut pesti VR-devaajana innosti testaamaan virtuaalitodellisuutta laajemmin, kun työhuoneeseen ilmestyi soveltuvaa laitteistoa. Half-Life Alyx olisi ilman muuta ottanut Halon paikan, mutta mokoma ilmestyi jo 2020. Samaan aikavääristymään osuu myös Star Wars: Squadrons.

Onneksi loppuvuodesta pääsi vääntämään Left 4 Deadia VR-lasit päässä. Mainio After the Fall todisti, että vauhdikas co-op-räiskintä toimii erinomaisesti myös rillit päässä. Talviseen kalmokylmetykseen on kertynyt myös reilusti pelitunteja, joskaan ei samaan tahtiin Halon kanssa.


Antero Kyyhky

 

Gnosia

Aivan kuten viime vuoden valintani 13 Sentinels: Aegis Rim, vuoden pelini on japanilainen tieteisseikkailu. Kaukaisessa tulevaisuudessa yksinäinen avaruusalus on jäänyt ikuiseen aikalooppiin petturuuden kehään, jossa miehistön surmaa kerta toisensa jälkeen joukkoon piiloutunut avaruusolio. Pelaajan on paettava loopista tässä häikäisevän kauniissa ja korvia hellivässä elämyksessä, joka pelastettiin PS Vitalta ja tuotiin vihdoinkin länsimaalaisten pelaajien ulottuville. Switchin ja PC:n parhaita seikkailupelejä ja ainutlaatuinen, koskettava kokemus.

 

Resident Evil Village

Resident Evil on parhaimmillaan kauhukomedia, ja Resident Evil Village tajuaa sen täydellisesti olemalla pähkähullu räiskintäpeli ja täydellinen elämysjuna ikimuistoisilla tapahtumapaikoilla ja hahmoilla, joista jättivampyyri Lady Dimitrescu nousi heittämällä yhdeksi pelihistorian ikonisimmista. Tyylikäs paluu ja sarjan huipulla Resident Evil 4:n kanssa.

 

Shin Megami Tensei V

Parasta on vaikea parantaa, ja SMT V:llä oli isot saappaat täytettävänä Atluksen ikonisen roolipelimaailman uusimpana osana. Rohkeasti sarjaa uudistava tapaus, jonka maailmanlopun tunnelma, avoin kenttäsuunnittelu ja pelaajasta välittämätön ja lohduton asenne lupaavat hyvää tulevaisuudelle.


Aleksandr  Manzos

Cruelty Squad

 Ville Kallion Cruelty Squad on monia asioita. Se on äärimmäisen pelattava taktinen räiskintä. Se on hyperkiihdytetty myöhäiskapitalismin kuva. Se on audiovisuaalinen mestarinäyte. Ennen kaikkea se on peli, jossa mekaniikka, kerronta ja ulkoinen toteutus ovat täydellisessä liitossa. Omassa suomipelien kaanonissani Cruelty Squad nousi jaetulle ykkössijalle ZeroRangerin kanssa.


Tuomo Nyrhilä

Deathloop

Deathloop on niin täynnä outoa ja värikästä scifiä, että toistosta huolimatta saarella riittää löydettävää. Riemastuttavan rempseä sankari ja hänen sarkastinen vastapuolensa antavat kuoleman tanssille persoonaa ja henkilökohtaisuutta. Yhdellä kierrolla juostaan aseet laulaen, toisella hiivitään kattorakenteissa ja molemmat ratkaisut toimivat tasapainoisesti.

 

Resident Evil: Village

Vuoristokylän maisemakierros sovittaa kauhupelien monet tyylit yhteen pitämällä ne erillään omissa osissaan. Räiskintää, ongelmia ja kävelyn simulointia nautitaan sopivissa paloissa ja lavasteita suuremmat henkilöhahmot antavat syyn tyylien välillä hyppelylle.


Samu Ollila

Psychonauts 2

Vuoden sekopäisin tasoloikka on hyvää ja kekseliästä viihdettä alusta loppuun asti.

 

Pathfinder: Wrath of the Righteous 

Välillä liiankin monimutkainen, mutta silti älyttömän kova tietsikkaroolipeli, jossa hahmonkehitysmahdollisuudet ovat suorastaan huikeat.

 

Wildermyth 

Yksi peli, tuhat tarinaa. Wildermythissa satunnaisgeneraattori toimii niin hyvin, että jokainen pelikerta tuntuu erilaiselta.

 

Santeri Oksanen

Ready or Not

Ready or Not on vasta ennakkoversio, mutta SWAT4:n konsepti on kopioitu hienosti. Huoneiden tyhjentämisessä on dynamiikkaa ja räjähtäviä yllätyksiä, coop ja yksinpeli ovat kunnossa. Klassikkostatus on vain karttojen ja pelimuotojen lisäämisestä kiinni. Pienten studioiden kulta-aika on viimeistään nyt alkamassa.

 

Mini Motorways

Mini Motorwaysin piti olla kevyt puzzlepeli ruuhkavirtausten optimoinnista. Piste-ennätyksiä jahdatessa 50 tuntia tuli huomaamatta täyteen, sillä yksinkertainen peli-idea koukuttaa. Mini Motorways on tämän päivän miinaharava.

 

Hearts of Iron 4: No Step Back 

Hearts of Iron 4: No Step Back paitsi parantaa mukavasti peruspelin supply-ongelmia, myös tekee historiasta yhtä sisällissotaa. Viro yhdistää Suomea itseensä, Venäjälle ilmestyy Karjalan oma valtio. Sota kulkee enää harvoin historian mukaan, vaan Saksaa johtaa ahmamyssy-mies, ja Ranska saa vastaansa Suur-Suomen/Viron ja britit.

 

Call to Arms – Gates of Hell: Ostfront 

Men of Warin henkinen paluu on skirmish-skenaarioineen melko tuttua menoa, mutta pelin kalusto ja pelattavuus ovat viimeisen päälle. Vahva WW2 DLC modernin sodan Call to Armsiin.

 

Humankind 

Humankind haastaa hyvin Civization-sarjan paremmalla taistelusysteemillä, vaikka muuten onkin hyvin tuttua nyky-civitystä, joka ei pärjää Civilizationin neljännelle ja sitä aiemmille osille. Stack of Doom for the win!

 

Kunniamaininta: iRacing

Edelleen päivittyvä ja vuoden peli itselleni oli kuitenkin iRacing. Ajoin avoimia sarjoja melkein ensimmäistä kertaan 10 vuoteen. ARCA-sarjan 30 minuutin ovaalikisaaminen, lukituin säädöin, vei kesän alla täysin mukanaan sadaksi kisaksi. Paranneltut rengas- ja fysiikka simulaatiot sekä sarjan suosion takaamat runsas kuskiset lähdöt, samantasoisin kuskein, oli mitä jännittävintä kisaamista. Renkaiden säästely, painostaminen, kierroksella ohitettavat ja sijoitustaistelut osumineen on iRacingissä kohdallaan. Parempaa ajo simu-kokemusta ja palvelua ei löydy. Sarjoissa löytyy valinnanvaraa joka makuun. Uusimpana kärrynä simuun on lisätty Mercedeksen 2021 vuoden formula-auto F1 W12 E DRS-siivellä, joka on mukavan johdonmukaisen vakaa vaikkakin haastava ajaa.


 

Juho Penttilä

 

Final Fantasy XIV: Endwalker 

Viimeisen vuosikymmenen suurin ja tunteikkain pelitarinasaaga saapui päätökseensä, ja toisin kuin joissain viime aikojen nimeltä mainitsemattomissa televisiosarjojen finaaleissa, tällä kertaa ei tarvinnut pettyä. Voi kuinka iso ja kyyninen mies osaa vielä herkistyä.

 

Monster Hunter Rise 

Rise ei ehkä ole Worldin tyyliin koko sarjaa mullistava peli, mutta se menee hienona välipalana Worldin ja sen oikean seuraajan välissä. Pelimekaaniset uudistukset ovat myös sellaisia, joita toivon näkeväni jatkossakin.

 

Resident Evil Village

Village on niin täydellinen sekoitus kämppiä, groteskia ja puhdasta kauhua, että en voi olla pitämättä. Se, kuinka lopulta niin tiukkaan pakettiin on saatu mahdutettua niin paljon erilaisia asioita, on vakuuttavaa.

 

Markus Rojola

 

Hitman 3

Hitman-trilogian päätösosa on toimintahiiviskelyksi naamioitu puzzlepeli. Itsensä uusiksi luonut pelisarja ei näytä ikääntymisen merkkejä kahden vuosikymmenen jälkeenkään. Murhamysteerien aiheuttaminen on edelleen erinomaista hupia. Tästä pitävät huolen yksityiskohtaisesti luotujen ympäristöjen avoimuus ja kymmenet keinot, joilla kohteiden kuoleman voi aiheuttaa. Unohtaa ei voi myöskään napakkaa tarinaa, joka sai perinteistä poiketen kiinnostumaan hahmojen kohtaloista.

Mikä parasta, Hitman 3 tarjoaa pelit omistaville mahdollisuuden pelata uusiksi myös kahden aikaisemman osan kenttiä. Trilogian päätösosa ei siis ainoastaan nouse edeltäjiensä yläpuolelle, vaan samalla nostaa ne omalle tasolleen. Hitman 3:n myötä World of Assassination -trilogiasta muodostuu eheä kokonaisuus, joka on enemmän kuin osiensa summa.

 

It Takes Two

Genrerajoja rikkova It Takes Two oli sydäntä särkevän koskettava, pelattavuudeltaan yhtä innovatiivinen kuin monipuolinenkin, visuaalisesti upea ja yksi parhaista co-op-peleistä koskaan.

Ruotsalaisen Hazelight Studiosin kehittämä pieni suuri seikkailu tarjoaa jatkuvasti muuttuvia haasteita. Aseita, kykyjä ja jopa lajityyppiä vaihdetaan tasaiseen tahtiin. Jokainen uusi luku tarjoaa jotain uutta. Ainoa yhdistävä piirre on herkeämätön yhteistyön korostaminen. Oli ongelma mikä tahansa, sen ratkaiseminen edellyttää jatkuvaa kommunikaatiota sekä molempien pelaajien saman suuruista panostusta.

It Takes Twossa jaetaan tasapuolisesti sekä ilon että surun hetket. Se on selvä merkki onnistuneesta yhteistyöpelistä.

 

Marvel’s Guardians of the Galaxy

Guardians of the Galaxy oli vuoden hyväntahtoisin peli. Galaksin vartijoiden parissa vietetty aika sujui kuin siivillä, koska päähuomio pidettiin alusta asti hienoissa hahmoissa. Tarina ei ollut kaikkein omaperäisin, mutta se oli kerrottu taitavasti. Keskeisiä teemoja ystävyydestä ja yhteistyön merkityksestä vahvistettiin toistuvasti pelattavuuden kautta. Kun pelaajan huomiosta kamppailivat vielä alati nokkela dialogi sekä visuaalisesti kiehtovat ympäristöt, ei keskinkertaisesta taistelusta ja yksinkertaisista puzzleista viitsinyt paljoa valittaa.

 

Ready or Not

Loppuvuodesta Early Accessissä julkaistu Ready or Not on yhä selvästi keskeneräinen, mutta vaikuttaa todella lupaavalta. Taktisia ammuskeluja kauan kaivanneille se tuntuu pienimuotoiselta paluulta lajityypin kultakauteen. Tulen todennäköisesti palaamaan pelin pariin aina muutaman kuukauden välein tarkistamaan, mihin suuntaan projekti etenee. Toivon mukaan Ready or Not nähdään ensi vuoden listalla voittajien joukossa.

 

Call of Duty: Warzone

Pientä huijauksen makua, mutta menköön. Vuoden 2021 lempipelini – ainakin pelituntien perusteella – oli maaliskuussa 2020 julkaistu battle royale Call of Duty: Warzone. Vajaan kahden vuoden aikana vierailin Verdanskissa lähes 2000 kertaa ja vietin siellä yli 500 tuntia. Toisin kuin viime vuonna, en voi kuitenkaan enää väittää, ettei kyllästyminen olisi iskenyt missään vaiheessa.

Loppusyksystä 2021, lähes puolentoista vuoden peliputken jälkeen, koitti ensimmäinen Warzonesta vapaa viikko. Toistuvat ongelmat ylitehokkaiden aseiden ja rikkinäisten varusteiden suhteen alkoivat lopulta käydä liikaa hermoille. Pelin karttaa koskeneet uudistuksetkin jäivät vähiin viimeisten Verdanskissa vietettyjen kuukausien aikana, koska pelintekijöiden huomio oli kohdistettu uuteen Calderan paratiisisaareen.

Oletin, että Calderan ilmestyessä palaisin pelin pariin uudella innolla, mutta valitettavasti näin ei käynyt. Kuukauden pelailun jälkeenkään en ole lämmennyt uudelle kartalle ja tällä hetkellä peli vaikuttaa monella muullakin tapaa olevan huonommassa kunnossa kuin koskaan. Vanguardin 2. maailmansodan aikaiset aseet eivät ole asettuneet luontevasti osaksi Warzonea. Konsolipelaajana olen kärsinyt myös toistuvasta kaatuilusta, äärimmäisen hitaasti latautuvista tekstuureista sekä näkymättömistä vihollisoperaattoreista. Elokuuhun asti peli oli kuitenkin kultaa, joten se ansaitsee maininnan listallani.


 

Kriina Rytkönen

 

Deathloop

Lähes pulmapelimäiset simulatiobileet ikuisella repeatilla! Mekaniikkoineen ja maailmoineen viimeistelty kokonaisuus. Mukava nähdä Arkane tekemässä uutta. Selkeä vuoden ykkönen.

 

If On A Winter's Night, Four Travelers

Surumielisen kuristava kokoelma klikkiseikkailuja. Mitaltaan lyhyt, ilmainen helmi, joka uskoakseni meni monelta ohi. 

 

Inscryption

Ovela kutale, joka uskaltaa leikitellä, vaikka nyt sitten välillä vääräänkin suuntaan. Mieleen se jäi joka tapauksessa hyvällä tavalla. 

 

Loop Hero

Yksinkertaisista elementeistä yhdistelty huikea hybiridi ja mitä mainioin ääniraita!


Johannes Valkola

 

Lost Judgment

 

Elämää suurempi peli, joka kutsuu syvälle Japanin hulmuavaan kulttuuriin. Tarina vie jännittävästi yksityisetsivän tutkimusten mukana kouluympäristöön ja tärkeiden teemojen, kuten koulukiusaamisen, psykologisen tuhon ja vaikenemisenkulttuurin äärelle. Tarjoaa hämmästyttävän suuren ja laadukkaan käsikirjoituksen, taidokasta elokuvamaista kerrontaa, liudan viimeisteltyjä minipelejä, Segan vanhoja pelejä kokoelmaksi asti sekä pohjattomasti kaikenlaista muuta pientä ja suurta nähtävää ja ihmeteltävää – huumoria unohtamatta. Haastaa jopa Yakuza 5:n koko Yakuza-sarjan parhaana pelinä.

 

Metroid Dread

Ensimmäinen 2d-Metroid, joka pystyy pakenemaan kaiken alleen peittävän Super Metroidin varjosta. Metroid Dreadia ei tarvitse verrata suoraan vanhaan mestariteokseen, vaan tämä on kerrankin oma, ikimuistoinen juttunsa sarjan 2d-puolella. Tyly ja kylmänviileä tunnelma sekä hahmon virtaviivainen ja monipuolinen liikehdintä kutsuvat tutkimaan kiehtovan koukeroista tieteismaailmaa, johon saa ilahduttavasti jopa eksyä ja jäädä jumiin. Haaste on kovaa ja säälimätöntä – ja siten erityisen nautinnollista ja palkitsevaa. Jos Splatoon 2:n oivaa lisäriä Octo Expansion ei lasketa, tässä on vaikein peli Nintendolta aikoihin.

 

No More Heroes 3

Uskomatonta ja täysin pitelemätöntä, aitoa punkenergiaa puhkuva toimintaseikkailu, jota voi kuitenkin kuvailla toimintaseikkailuksi vain harvoin. Sillä niin usein anti muuttuu aivan muuksi – kaahailuksi, kamppailuksi, visuaaliseksi novelliksi, tai vaikkapa joksikin älyttömistä minipeleistä, kuten vessanpöntön avaamiseksi tai roskien poimimiseksi samalla alligaattoreiden kanssa painien. Herkullisen ennakoimaton audiovisuaalisuus viimeistelee upean paketin, joka on teknisesti usein jopa raakilemaista jälkeä – lisäten vain kokonaisuuden pohjatonta vetovoimaa ja uskottavuutta. Räävittömän ennakoimaton Goichi Suda tekee yhä, mitä haluaa ja miten haluaa, ja on näin luonut yhden keskeisistä töistään, tulevaisuuden kulttiklassikon.

 

Solar Ash

Mestarillinen kokonaisuus osoittaa, miten inspiraatio toimii parhaiten – ei muita kopioimalla, vaan toisten vaikuttavista töistä ammentamalla, innostumalla niistä kohti jotain aivan omaa ja ainutlaatuista. Kuvankaunis Solar Ash on helppo jäljittää pelihistorian suuruuksiin Super Mario Galaxy, Shadow of the Colossus ja Jet Set Radio Future – sekä tekijänsä Alx Prestonin huimaan debyyttiin Hyper Light Drifter, mutta tässä on hurmaavan omalaatuinen ja ikimuistoinen kokonaisuus. Oleellista on päähahmon balettimaisen kepeä ja sulolinjainen eteneminen, joka on kuin tanssia päätä huimaavassa tieteismaailmassa – ja vähäeleinen kerronta huomioiden – syvällä salatuissa mielensopukoissa.

 

Twelve Minutes

Videopelien uuden aallon suunnannäyttäjä, joka osoittaa, miten pelaaminen voi tuntua yhtä aikaa sekä ahdistavalta että kutkuttavalta tirkistelyltä. Yksi syy tähän on elokuvamaisen hallittu kamerakulma, joka katsoo suoraan katosta kohtisuoraan alas. Vastaavaa tunnetta on kokenut harvoin pelien parissa – vaikka niin moni muu peli ylävinkkelistä on nähtykin. Salamyhkäinen rakenne ammentaa klassisista osoita ja klikkaa -peleistä ja elokuvaklassikoista, mutta lähtee aivan omille teilleen. Saman voi sanoa myös siitä, miten peli ottaa omakseen nykypelien muoti-ilmiön eli toistuvan aikaluupin. Kaiken ytimessä on, miten peli osaa kääntää katseensa sisimpään, suoraan pelihahmojen ja pelaajan tajuntaa. Antoisaa on myös, miten peli johdattelee pelaajan huomiota suorastaan mestarillisesti.

 

Riku Vihervirta

 

Deathloop

Vuoden 2021 peli on Deathloop, tietyin varauksin. Arkane ei petä. Tyylikäs ja hauska Deathloop näyttää lupaavan vaihtoehtomaailman, jossa saapas potkii vartijoita alas katolta ikuisesti. Mahdollisuuksia olisi kuitenkin ollut vieläkin ikimuistoisempaan peliin. Oli kummallista kuulla, että Preyn aikasilmukkalisäosa Mooncrash ei ollutkaan prototyyppi. Idea kaksinpelattavasta 0451-pelistä oli myös mahtava, mutta sitä rasitti lagi ja muutama sääntömoka, kuten se että pakeneminen laskettiin aluksi voitoksi eikä häviöksi. Koko arsenaalin kuluttaminen niskaan huohottavan vastustajan höynäyttämiseen ja pelin läpäisemiseen oli kuitenkin pelivuoden kohokohta. Toivottavasti moni pääsi pikatallennusaddiktiosta irti Deathloopin avulla.

 

Resident Evil Village

Kunniamaininta Resident Evil Villagen viihdyttävälle kauhukomedialle, jota en kuitenkaan ole ehtinyt pelaamaan läpi.

 

Teknisesti Elden Ringin closed network test ilmestyi vuonna 2021, mutten päässyt siihen...


 

Juha-Pekka Viljanen 

 

Metroid Dread

Hyppäsin hypejunaan ja odotin innokkaasti muiden mukana. Valmistauduimme kaverien kanssa uutuuteen kahlaamalla läpi kasan metroidvanioita. Ostimme omat kappaleemme julkaisupäivänä ja kilpailimme siitä, kuka sen ensin läpäisee. Dread ei ollut Super, mutta joskus pelinautinto on paljon enemmän kuin peli.

 

Gary Grigsby’s War in the East 2

War in the East 2 on Gary Grigsbyn koko itärintaman mallintavista peleistä paras, uusin ja kaunein.

 

Field of Glory 2: Medieval

Hyvä vuoropohjainen keskiaikataistelukuvaus kasvoi oikein mukavaksi ajankuluksi. Joukot ovat miellyttävän idiosynkraattisia ja historialliset taistelut yllättävän vaihtelevia. Keskiajan Steel Panthers!

 

Grand Tactician: The Civil War (1861 - 1865)

Taistelut, talous ja yleinen sekoilu yhdistyvät kokonaisvaltaiseksi kuvaukseksi sodankäynnistä. Jos ei oikeasti ole välttämättä vuoden paras peli, niin ainakin se yrittää oikein kovasti.

 

Bravely Default 2

Juoni on pääasiassa olemassa, mutta sankarien sympaattisuus hipoo Grandiaa. Tuo mieleen Super Nintendon Final Fantasyt ja luo keinotekoisen nostalgian tunteen. Pomotaistelut onnistuvat osumaan sille ärsytyksen tasolle, että ne oli pakko voittaa.

 

Ville Wikström

 

Psychonauts 2

Kun Psychonauts 2 julkistettiin Fig-joukkorahoitusalustalla vuodenvaihteessa 2015/2016 olin kärppänä paikalla ja löin paljoakaan miettimättä $250 tiskiin. Odotus kannatti sillä Psychonauts 2 on kaikin puolin upea paketti. Ytimessä on mielen syövereiden tutkiminen ja tässä käsikirjoitus pääseekin loistamaan. Matka ihmisen runneltuun psyykeeseen onnistuu vaikuttamaan ja aiheet vaihtelevat hupaisasta vakavaan ja katkeransuloiseen. Pelin lämminhenkisyys paistaa kuitenkin läpi ja vaikka vakavia asioita kuten ahdistuneisuutta ja päihdeongelmia käsitelläänkin, ei Tim Schafer kirjoittajana hiero näitä pelaajan naamaan.

Ja millaisia mielen maisemat ovatkaan! Jokainen kenttä on mielikuvituksellisempi, kuin suurin osa peleistä yksinään. Huumorikin kukkii, mutta ei kuitenkaan ivallisella tai halvalla tavalla, vaan hienovaraisesti sanaleikkien ja visuaalisen sekoilun kautta. Oletko koskaan ennen väistellyt hakkaavia nenäkarvoja tai pelannut uhkapeliä lapsettomuusklinikalla? Hymy oli herkässä ja muutamassakin kohdassa sai kuivailla silmäkulmiaan.

En keksi pelistä moittimista. Vuoden 2021 paras peli ja Double Finen mestariteos.

 

Returnal

Housemarquelta on totuttu odottamaan tiukkaa toimintaa, mutta Returnalissa on niin paljon muutakin. Vähäeleinen, kiinnostava tarina, upeat maisemat, ja viimeisen päälle hiottu pelattavuus tekee Returnalista paitsi Housemarquen parhaan pelin, myös Playstation 5:n toistaiseksi parhaan pelin. Siirtyminen Sonyn talliin tuo studiolle toivottavasti mahdollisuuden jalostaa kaavaa entistä huikeampaan suuntaan.

 

Forza Horizon 5

Forza Horizon-sarjassa on pyöritty ympäri maailmaa mutta Meksiko on tähän mennessä vaikuttavin kokonaisuus. Playground Gamesin loihtimissa, todella kauniissa maisemissa ajetaan aavikolta viidakkoon ja syöksytään alas tulivuoren rinnettä vehreille viljelysmaille. Forza Horizon 5:ssa pääosissa on virtuaaliturismin lisäksi autot ja niitähän riittää. Ajaminen on vauhdikasta ja mukavaa, kun vaikeustason saa säätää juuri itselleen mieleiseksi. Vuoden paras Microsoft-studion julkaisu, jota voi suositella kenelle tahansa.

 

Metroid Dread

Uusi Metroid on aina tapaus ja klassinen 2D Metroid sitä suurempi syy juhlaan. Metroid Dreadissa espanjalainen MercurySteam pääsee näyttämään taitonsa. Ensimmäisenä silmiin pistää näyttävä grafiikka, joka pyörii sulavat 60 FPS. Etenkin Switch OLED:illa peli näyttää todella komealta ja ilmestyikin uuden Switchin kanssa samana päivänä, joka tuskin on sattumaa.  Sarjan pihvi eli Metroidvania-toiminta on pääosin kunnossa. Varsinkin inhojen EMMIen tuhoaminen oli aina varsin tyydyttävää, kun niitä oli ensin joutunut tuskissaan väistelemään. Dread on erinomainen, joskin pikkuvikainen 2D Metroid, Metroid Prime 4:llä tulee olemaan kova työ ylittää tämä teos.

 

TIE Fighter Total Conversion

Voiko vuoden 2021 peli olla julkaistu vuonna 1994? TFTC oli minulle tärkein tapaus viime vuonna. Modi näytti vilahduksen siitä, mitä voisikaan olla, jos pelit tehtäisiin edelleen 90-luvun innolla mutta nykytekniikalla. Samalla TFTC kuljetti takaisin teinivuosien loputtomiin öihin, jolloin Gravis-tikku natisi liitoksistaan samalla kun kapinallisten X-Wingit räjähtivät kappaleiksi TIE-hävittäjien ulvoessa. Mieleeni muistui, miksi aloin pitämään pelejä taiteena.