Rajaseutuja hallitsevilla ruhtinailla ei mene hyvin. Edellinen riesa, haisevat skavenit on kukistettu, mutta nyt jokin piru rajan toisella puolella on saanut örkit paniikin valtaan ja vihreänahkoja tulvii rajan täydeltä. Mennessään ne höpisevät jotain elävien kuolleiden armeijasta ja yön ruhtinaasta. Palkkasoturi Herman Grudgebringerin tilipussi kilahtaa, kun zombin sielu helvettiin vilahtaa.
Dark Omenin edeltäjä, pari vuotta sitten ilmestynyt Warhammer: Shadow of the Horned Rat aloitti mainioiden Warhammer Fantasy Battles -strategiapelien käännöstyön PC:lle. Sarvekas rotta oli periaatteessa asiallinen ensimmäinen osa, mutta tukehtui työlääseen käyttöliittymään ja takkuisuuteen. Dark Omen on idealtaan ja aiheeltaan suoraa jatkoa, mutta käyttöliittymä on trimmattu selkeämmäksi ja 3D-tuen ansiosta se on paitsi kaunis, myös mustia silmäpusseja synnyttävän addiktiivinen.
Kuolema saapuu rajan takaa
Keskiaikaan sijoittuva reaaliaikainen strategiapeli ei ole mikään järin omaperäinen idea, varsinkin kun naksuttelupeleistä on jo valmiiksi liikaa tarjontaa. Viehätys piilee Warhammerin rikkaassa pelimaailmassa, huolella suunnitelluissa taistelukentissä, loppuun asti hiotussa käyttöliittymässä ja kaiken turhan sälän karsimisessa.
Warhammerin maailma ei ole ihan mikä tahansa keskiaikainen fantasia, vaan Games Workshop on rakentanut omaperäisen legendan örkeistä ja ihmisistä, jotka eivät koskaan opi elämään sovussa. Mukana on kosolti huumoria ja erilaiset joukot on tehty persoonallisesti. Shamaanien johtamat örkit ovat hieman säälittäviä ja koomisia kiukuttelijoita, eivätkä ihmisetkään ole mitään puhtaita pulmusia, vaan heidän mahtipontisuutensa on lähinnä pompöösiä uhoamista ja onpa joukossa oikeasti epämiellyttäviä tai ainakin sopivalla tavalla hölmöjä hahmoja.
Matkan varrella törmää hieman yksinkertaisiin, mutta aina tappelunhaluisiin ogreihin, inhoihin trolleihin, rehteihin ja ahneisiin kääpiöihin ja moniin tuttuihin fantasiahahmoihin, joihin on keksitty paljon pieniä koukkuja, joiden ansiosta ne eivät tunnu lainkaan kaavamaisilta. Dark Omenia pelatessa tekee mieli tutustua oikeaan Warhammeriin ja sen maailmaan.
Dark Omenissa ei rakennella tukikohtia eikä kerätä resursseja. Pelaajalle annetaan pieni ydinjoukko, jonka täytyy pysyä hengissä taistelusta toiseen. Matkan varrelle porukkaan lyöttäytyy uusia liittolaisia, joista jokainen on kullan arvoinen. Taisteluiden välillä saadaan palkkio kultana, joka ei koskaan riitä kaikkien joukkojen parantamiseksi teräkuntoon.
Selviytymällä joukot keräävät kokemusta ja kehittyvät vähitellen paremmiksi taistelijoiksi. Jalka- ja ratsuväestä tulee kestävämpiä, tykit ja jousimiehet oppivat tarkemmiksi ja maagit opettelevat entistä tuhoisampia taikoja. Tappio on kohtalokas, vaikkei peli siihen tyssääkään, sillä liian suurin tappioin hankittu voitto tekee selviytymisen seuraavasta aina hankalammasta kahakasta vielä vaikeamman. Keskittymällä olennaiseen ja tekemällä joukoista persoonallisia on saatu aikaan se, että komentaja alkaa välittää alaistensa selviytymisestä. Yhdenkin miehen menetys kirpaisee.
Kohtalaisen hyvin kirjoitettua juonta kuljetetaan eteenpäin taisteluiden välillä hyvin näytellyissä jutusteluissa. Eteneminen ei suinkaan ole täysin suoraviivaista, vaan aika ajoin pelaaja joutuu Hermanin saappaissa esimerkiksi päättämään, mennäkö auttamaan vanhaa kaveria putsaamalla lähitienoo örkkien leiristä, vai kiiruhtaako suorinta tietä kohti varsinaisen tehtävän tavoitetta. Kaverin auttamisesta palkintona saattaa olla vaikka porukkaan liittyvä voimakas maagi tai harvinainen höyrytankki. Toisaalta liika viivyttely voi kostautua entistä pahempana yhteenottona sitten kun lopulta pääsee perille tekemään selvää pimeyden voimista.
Mikään kymmeniin suuntiin vapaasti polveileva ei juoni ole, mutta ainakin pelin voi pelata muutaman kerran joutumatta kahlaamaan aina samoja taisteluita täysin samoilla joukoilla. Hyvä juoni viimeistellään tärkeimpien vaiheiden esittelynä harvinaisen tyylikkäillä välianimaatioilla.
Raadot pysykööt haudoissaan
Dark Omenin sydän on tietysti itse taisteluissa. Niiden suunnittelussa on nähty ilmiselvästi tavallista enemmän vaivaa kaikkine yllätyksineen ja todella monenlaisine maastoineen.
Taistelukentät ovat oikeasti kolmiulotteisia ja niitä voi pyöritellä ja zoomailla miten lystää. Korkeuseroilla ja kolmiulotteisuudella on ihan oikeatakin merkitystä, koska tykit ja jousimiehet eivät voi ampua esteiden läpi. Ammuksilla on Mythin tapaan oikeat lentoradat, ja rakennukset, kukkulat, mäet ja metsiköt pitää ottaa huomioon tykkien sijoittelussa. Toisaalta fiksu komentaja käskee hyökkäävät joukot etenemään mahdollisimman hyvin tykistöltä suojassa maaston katveita seuraten. Joukot liikkuvat hitaammin ylämäessä ja kukkulan päältä pystyy ampumaan pidemmälle kuin sen alta. Maasto otetaan huomioon korkeintaan osittain joukkojen näkyvyydessä, mutta ainakin maasto tarjoaa suojaa.
Tarinan edetessä maastot vaihtuvat mukavasti metsistä kaupunkeihin, vuoristoihin, kesästä talveen ja käydäänpä välillä linnoissa ja luolissakin. Jälkimmäiset tulevat ikävänä yllätyksenä, koska siihen asti erittäin tärkeä tykistö onkin yhtäkkiä hyödytöntä. Haupitsien korkeissa kaarissa ampumat kuulat kun karahtaisivat vain luolien kattoihin.
Ruusuke käyttöliittymälle
Horned Ratin ehkä pahin kompastuskivi oli aivan liian monimutkainen käyttöliittymä. Onneksi se on remontoitu kokonaan ja lopputuloksena on systeemi, jonka ansiosta reaaliaikainen hiiren naksuttelu on saatu kivuttomaksi. Komennot on keskitetty ruudun kulmassa olevaan ruusukkeeseen, josta käsketään joukot ampumaan, hyökkäämään, rynnäköimään, pysähtymään ja käyttämään taikoja. Muita käskyjä ei sitten olekaan. Yksiköiden ja kohteiden valinta ruudulla onnistuu helposti joukko-osaston lippua klikkaamalla.
Hienona oivalluksena ruudun ulkopuolella olevien joukkojen liput näytetään ruudun laidalla siinä suunnassa, missä joukot ovat silloiseen kuvakulmaan nähden. Näin käskettävän joukon ja sen kohteen valinta tapahtuu todella nopeasti ja mahdollisimman vähällä ruudun edes takaisin vierittämisellä.
Hyvät taistelut kruunataan hauskasti käyttäytyvillä joukoilla. Jokaisella on oma komentajansa, joiden pärstävärkit tupsahtavat aika ajoin ruudun kulmaan kommentoimaan tapahtumia. Joukoilla ja komentajilla on kosolti persoonallisuutta ja ne eivät suinkaan tottele sokeasti varsinkaan, jos taistelu ei mene oikein putkeen. Tappiot aiheuttavat paniikkia, eikä maastossa villisti pakeneva joukko ole komennettavissa, ennen kuin miehet keräävät uudestaan rohkeutensa.
Moraalia voi parantaa taikakeinoin, mutta hienoja taikakaluja ei ole antaa kuin harvoille ja valituille. Erilaisten varusteiden jakaminen onkin oma hienoutensa.
Reaaliaikaisten pelien pahin kompastus, eli huono tekoäly ei nosta rumaa päätään, vaan Dark Omenin taistelijat osoittavat edes vähän älyn rippeitä ja tajuavat välillä vetäytyä ja etsiä parempia asemia. Mitään älyn riemujuhlaa ei silti ole luvassa.
Sujuva grafiikka vaatii käytännössä kunnollisen 3D-kortin, mutta sellaisella varsinkin maastot ovat upeata katseltavaa. Mitään efektien ilotulitusta Dark Omenissa ei kuitenkaan ole ja joukot ovat hieman suttuisia pikku-ukkoja. Läheltä katsoessa niilläkin on kuitenkin paljon erilaisia animaatioita. Mythin komeuteen ei silti päästä lähellekään.
Efektien äänet ovat varsin jykeviä, mutta musiikki on lähinnä aika yhdentekevää keskiaikaista luritusta ja mahtipontista paisuttelua ja sen kytkee mieluummin pois päältä, jotta taistelun äänet ja komentajien kommentit kuulisi paremmin.
Kuolevan rodun aatelia
Dark Omenista ei oikein hakemallakaan löydy pahaa sanottavaa. Pelattavaa on kohtalaisen pitkäksi aikaa, koska tehtäviä on paljon ja vaikeusaste on sellainen, että useimpia tehtäviä joutuu miettimään useampaan kertaan. Taistelusysteemi ei ole mikään järin monipuolinen ja monesti tappelut muuttuvat aika sekavaksi joukkojen sillisalaatiksi. Erilaisia yksiköitä on paljon, jokainen joukko-osasto on persoonallinen, eikä pelaajan ohjaamilla ihmisillä ole kahta samanlaista joukko-osastoa.
Dark Omenin taisteluista ja tyylistä joko pitää tai ei. Se ei ole Mythin kaltaista hienon hienoa taktikointia, mutta toisaalta läheisiksi kehittyvät persoonalliset joukot ja hyvä juoni tekevät Dark Omenista paljon vetävämmän yksinpelin. Warhammeria oikeasti pelanneille Dark Omen lienee pakkohankinta.
92
