Edward Snowden on täysi amatööri Aiden Pearcen rinnalla. Tulevaisuuden superhakkeri pakottaa hallitukset polvilleen pelkällä älypuhelimella.
Rankkasade piiskaa hämyisen Chicagon katuja. Teollisuusalueen vartijat tekevät normaalia iltakierrostaan. Tuiki tavallinen, tylsä työpäivä on pian ohi. Osa vartijoista juttelee keskenään, joku nojailee kiikarikiväärinsä. Vain muutama vartija jaksaa vielä teeskennellä ympäristön tarkkailua.
Yhtäkkiä lähistöltä kuuluu räjähdys. Keskustelu katkeaa, kaksi lähintä vartijaa juoksee tarkistamaan tilanteen. Toisen korvanappi alkaa ulvoa korvia vihlovasti, toinen isketään tajuttomaksi. Korvien vihlonta unohtuu, sillä toinenkin vartija saa pampusta takaraivoon.
Sinfoniaan liittyy toiselta puolelta teollisuusaluetta kantautuva auton varashälyttimen ulina. Kolmikko tallustelee epäluuloisina autoa kohti. Mitä täällä tapahtuu? Miksi yhteys muihin vartijoihin katkesi? Yksi näkee vilahduksen pimeydessä. Hän ampuu kohti, mutta ei ole varma näkemästään. Toinen yrittää soittaa paikalle lisävoimia – turhaan, sillä hänen puhelimensa ei toimi. Ja siiten alueelta sammuvat kaikki valot.
Kolmas vartija kompuroi pimeydessä kohti toimistorakennusta. Hänen on käsketty suojella sitä hinnalla millä hyvänsä. Mitä hemm... hetki sitten tiukasti lukittu ovi on apposen auki.
Rakennukseen on murtauduttu, tietokone on hakkeroitu ja vartijat on saatu näyttämään idiooteilta.
Aiden Pearce on iskenyt jälleen.
Orwellin visio onkin totta!
Ubisoft Montreal on työstänyt Watch Dogsia hartaasti vuodesta 2009 lähtien. Avoimeen maailmaan sijoittuvassa toimintaseikkailussa on ripaus Assassin’s Creediä, hyppysellinen Sleeping Dogsia ja kourallinen Grand Theft Autoa. Tärkein Watch Dogsin muista hiekkalaatikkopeleistä erottava tekijä on sen teema. Ja moninpeli, joka linkittyy saumattomasti yksinpeliin.
Vahtikoirat sijoittuu lähitulevaisuuden Chicagoon, jonka elektroninen infrastruktuuri perustuu Blume-korporaation kehittämään järjestelmään. ctOS (Central Operating System) valvoo Chicagoa ja kerää tietoa kaikista sen asukkaista. Yksityishenkilön tietosuojan menettämistäkin kamalampaa on ctOS:n haavoittuvaisuus, käyttöjärjestelmään murtautuminen on kuin ohittaisi Windows XP:n tietoturvan.
Ei ihme, että hakkerointi, informaatiovarkaudet ja tietovuodot ovat tulevaisuudessa arkipäivää. Lain harmaalla alueella operoiva Aiden Pearce on hakkerien ykköskastia, mies, jolle mikään tietomurto ei ole mahdoton. Paitsi joku C-64-pelin kopiosuojausten purku, sillä siihen älypuhelimen hakkeriappi tuskin taipuu.
Neljääkymppiä lähestyvä Aiden ei ole puhtoinen sankari. Hän on oman käden oikeutta harjoittava rikollinen ja yksinäinen susi, joka ei päästä ketään lähelleen. Läheistensä voinnin hän selvittää mieluummin salakuuntelemalla heidän puhelujaan kuin käymällä vierailulla ja kysymällä kuulumiset. Ehkä muita ihmisiä karkottaa myös se, että Aiden puhuu murisemalla.
Yksi Aidenin keikoista menee kohtalokkaasti pieleen, Aidenin sisarentytär menehtyy ja Aiden julistaa yhden miehen sodan järjestelmää vastaan. Käsikirjoitus ei siis yllä rokkistaramaiseen loistokkuuteen, mutta Watch Dogsin tarina on (pelien mittapuulla) parempaa keskitasoa. Kyyninen ja nopeasti ajatteleva Aiden on kuin tehty maailmaan, jota Isoveli valvoo. Pitkään takkiin ja kasvot peittävään huppuun sonnustautunut koston enkeli ei ole erityisen pidettävä, mutta rosoisuudessaan uskottava hahmo.
Aidenin tekemät ratkaisut vaikuttavat siihen, kuinka Chicagon asukkaat ja media suhtautuvat hakkeriin. Sankarilliset teot parantavat Aidenin mainetta, siviilien vahingoittaminen ja poliisien tappaminen laskevat mainetta nopeasti. Siviilit myös reagoivat varsin uskottavasti Aideniin. Tulitaistelu kadulla aiheuttaa yleisen paniikin, aseella osoitettu siviili nostaa kätensä ilmaan ja anelee armoa, joku rohkea sielu saattaa jopa soittaa hätänumeroon, jos näkee rikollista toimintaa.
Maailma sormenpäissä
Tietoturvarikollisen työkaluista tärkein on älypuhelin. Mahtiluurilla hakkeroidaan turvakamerat, muiden puhelimet, tietokoneet, liikennevalot tai vaikka baarin radio. Aiden pystyy profiloimaan puhelimellaan jokaisen Chicagon asukkaan ja näkemään näiden ammatin ja palkkatiedot. Pankkitiliä on helppo kartuttaa nappaamalla pahaa-aavistamattoman kansalaisen puhelimesta tilitiedot, soittolista taas täydentyy lataamalla biisejä suoraan muiden puhelimista.
Watch Dogs hyydyttää hymyn Guy Fawkes -naamarilta, sillä pelissä hakkerointi on madallutettu lapsellisen helpoksi. Hokkuspokkus, neliö pohjaan ja ovet auki! Vaikka Aiden kiitäisi moottoritiellä kaasu pohjassa tuhatta ja sataa, hän ehtii vaihtaa liikennevalot punaisesta vihreäksi, nostaa sillat ja avata portit. Ratkaisu on pelillisesti ymmärrettävä, vaikka siinä ei ole realismin häivääkään. Tietyissä kohdissa hakkerointi vaatii sentään yksinkertaisten yhdistelypulmien ratkaisua. Hyvä ettei Flappy Bird vielä kelpaa leikkihakkeroinniksi.
Pitkä kehitysaika näkyy runsaana sisältönä. Viiteen lukuun jaetussa pääjuonessa riittää pureskeltavaa pelitavasta riippuen 20–30 tunniksi, sivutehtäviä on sitäkin enemmän. Kampanja on rytmitetty onnistuneesti: tehtävät yhdistelevät hiipimistä, autoilua, ympäristön tutkimista, muiden ihmisten tarkkailua ja räjähtävää toimintaa. Tarina ei loista omaperäisyydellä, mutta panokset nousevat lukujen loppua kohden. Jo ensimmäisen luvun huipentava vankilakeikka painuu mieleen.
Pääjuonen lisäksi Aiden tekee palkkasoturin keikkoja. Hän ratkaisee rikoksia, hyökkää jengien johtajien ja rikollisten autosaattueiden kimppuun, harhauttaa poliiseja ja kuljettaa varastettuja autoja. Sivutehtävät viihdyttävät aikansa, pian niiden suuri määrä aiheuttaa kuitenkin ähkyn. Chicagon kartta on ammuttu täyteen tehtäviä ja puhelin piippaa jatkuvasti uusia ilmoituksia saatavilla olevista missioista.
Kokonaan oma lukunsa ovat virtuaaliset todellisuudet, jotka ovat kuin eri pelistä. Happoisin näistä on psykedeelinen pomppimispeli, jossa lennetään kukasta kukkaan (luit aivan oikein), toisessa rymistellään hämähäkkitankilla ja ammutaan poliiseja, kolmannessa hiippaillaan Alan Wake -tunnelmissa, neljännessä kaahaillaan Carmageddonin hengessä. Lisäksi voi harrastaa arcade-henkistä kolikkojuoksua ja avaruushirviöiden lahtausta.
Virtuaalitodellisuushäröily istuu Watch Dogsiin yhtä hyvin kuin Tohtori Sykerö Jack Bauerin seikkailuihin. Aivan kuin pelintekijät olisivat leikitelleet pelimoottorilla tehden erilaisia minipelejä ja päättäneet jättää ne virtuaalitodellisuusleikkeinä myös lopulliseen versioon. Outo ratkaisu rikkoo teknotrillerin tyyliä.
Vapaan informaation esitaistelija
Informaatio ja älypuhelin ovat Aidenin aseista tärkeimpiä, mutta hakkeri ei kaihda myöskään väkivaltaa. Suoraa rynnäköintiä järkevämpää on hiljainen kohteeseen soluttautuminen. Aiden hiipii suojasta toiseen, harhauttaa vastustajia puhelimellaan ja pamputtaa takaapäin yllätetyt kohteet unten maille. Vasta kun hiipiminen ei ole enää vaihtoehto, taskusta kaivetaan esille pistoolit, haulikot ja rynnäkkökiväärit.
Pienen alkutotuttelun jälkeen kontrollit juurtuvat selkärankaan. Aiden juoksee, kiipeilee, ui ja piiloutuu suojien taakse sujuvasti, ampuminenkin onnistuu luontevasti. Valitettavasti liikevalikoimasta uupuu hyppy, jota kaipasin etenkin muutamissa kiipeilyosuuksissa. Pelattavuudessa on häivähdyksiä tutuista pelisarjoista, mutta Vahtikoirat tuntuu silti omanlaiseltaan peliltä.
Taisteluissa on hyvää dynamiikkaa ja tekoäly heittää parhaansa mukaan kapuloita rattaisiin. Viholliset liikkuvat suojasta suojaan ja heittelevät kranaatteja. Jos kykkii liian pitkään paikallaan tai juoksee avomaastoon, Aiden vetää viimeisen sen logoutin. Hakkeri kestää vain muutaman suoran osuman ja kranaatti tappaa kerrasta. Onneksi Aidenilla on huippurefleksit, joilla hän saa ajan matelemaan. Kun silmissä pimenee, rintaa ahdistaa ja veri pilaa housut, hetken huohotus nurkan takana palauttaa hakkerin jälleen taistelukuntoon.
Suurkaupungissa ei kannata liikkua jalkaisin. GTA-tyyliin helpointa on kaapata ensimmäisen vastaantulijan auto omaan käyttöön, ajoneuvon voi myös ostaa tai tilata paikalle älypuhelimella. Jos haluaa ihastella Chicagon maisemia, voi hypätä L-junan kyytiin. Pikamatkustaminen onnistuu näppärästi omien piilopaikkojen välillä.
Autoja on moneen lähtöön. Pienet kauppakassit sopivat ahtaille kujille ja jalankulkijoiden säikyttelyyn, sporttikärryt on tehty poliisien jallittamiseen. Muskeliautot soveltuvat parhaiten muiden autojen runnomiseen. Kulkuneuvot vaurioituvat komeasti, mutta niiden ajotuntuma ei ole kehuttava. Autot ja moottoripyörät kulkevat kuin kiskoilla, eikä ratin takaa pysty ampumaan. Muilla rikollisilla ei ole samaa ongelmaa, sillä Aidenia kohti ammutaan tuon tuosta. Ilmeisesti Aiden ei ehdi tarttua aseeseen puhelimen räpläykseltään, pitää toki twiitata kun jännää tapahtuu.
Aidenin taitojen kartuttaminen on olennainen osa Watch Dogsia. Onneksi kokemuspisteiden kanssa ei kitsastella. Pisteitä ropisee, kun etenee pääjuonessa, suorittaa sivutehtäviä, karkaa poliiseilta, tyrmää tai ampuu vastustajia, runttaa rikollisten autoja ja kepittää muita ihmisiä verkkopelissä. Tasoissa nouseminen palkitaan kykypisteillä, joilla voi parantaa Aidenin ajo- ja taistelutaitoja tai tehostaa hakkerointia. Aiden myös oppii valmistamaan erilaisia elektronisia apulaitteita.
Elämää Chicagossa
Kuvitteellinen tulevaisuuden Chicago on näyttävä ja laaja kaupunki, jossa riittää tutkittavaa. Vesistöt, sillat, alikulut ja rautatiet halkovat kaupunkia, jonka keskusta on täynnä elämää. Kovalla työllä ansaitut taalat voi tuhlata vaate- ja asekaupoissa, rankan päivän jälkeen voi rentoutua paikallisessa kuppilassa tai istahtaa pokeripöytään.
Nettipetterit ovat tuominneet Watch Dogsin ulkoasun jo etukäteen, mutta en ymmärrä valitusta. Hahmot, ympäristöt ja autot ovat aivan riittävän komeita ja animointi on elävännäköistä. Ympäristö myös hajoaa tyydyttävästi. Vaikka resoluutiosta on tingitty, ainakaan arvostelemani PS4-version ruudunpäivitys ei notkahtanut missään vaiheessa. Valaistus- ja sääefektit voisivat sen sijaan olla hienompiakin.
Watch Dogsin äänimaailma ja musiikit on rakennettu huolellisesti. Chicago täyttyy kaupungin äänistä ja ihmisten puheensorinasta. Peliin on tehty valtava määrä dialogia, jota Aiden voi salakuunnella. Vaikka chicagolaisten arkipäiväiset keskustelut eivät ole järin kiinnostavia, on pakko arvostaa pelintekijöiden vaivannäköä. Musiikkia käytetään lähinnä taisteluiden taustalla ja autoillessa, jolloin soitettavan kappaleen voi valita itse.
Moninpeliin pääsee käsiksi milloin tahansa Aidenin älypuhelimen tai pelin sisäisen kartan kautta.Vahtikoiria voi pelata pelkkänä yksinpelinä, mutta silloin menettää paljon. Jos ei ole estänyt muiden pelaajien tunkeutumista omaan peliinsä, toinen ihmishakkeri voi yhtäkkiä ilmestyä varastamaan pelaajan tietoja. Tällöin kartalle ilmestyy alue, jolla hakkeri majailee. Pelaajalla on muutama minuutti aikaa löytää toinen ihminen väkijoukosta ja nitistää tämä. Epäonnistuminen ei ole katastrofi, sillä siitä seuraa korkeintaan verkon ranking-pisteiden menetys.
Muita moninpelimuotoja ovat perinteinen vapaa rellestäminen, kilpa-autoilu ja ”capture the file”, jossa yksi pelaaja tai joukkue pitää hallussaan tiedostoa, jonka salaus pitää purkaa. Varjostustehtävissä pitää tarkkailla yksittäistä pelaajaa pysyen samalla niin etäällä, että hän ei tunnista varjostajaansa. Pelimuoto muistuttaa vahvasti Assassin’s Creedin moninpeliä.
Watch Dogsin moninpeli ja yksinpeli uppoavat yhdeksi suureksi kokonaisuudeksi. Aluksi ajatus muiden tunkeutumisesta kutsumatta omaan peliin arvelutti, muutaman kamppailun jälkeen idea tuntui kuitenkin suorastaan nerokkaalta. Sitähän hakkerit juuri tekevät: he tunkeutuvat kutsumatta toisen alueelle. Ominaisuus sopii mainiosti Watch Dogsin teemaan.
Vahtikoirat ei ole hiekkalaatikkopelien uusi messias, mutta se on viimeisen päälle viihdyttävä paketti. Dystooppisesta Chicagosta kertova tarina tekee mielenkiintoisella tavalla pesäeroa genren muihin peleihin. Pelattavuus on hiottua ja sujuvaa, jonka ansiosta tehtäviä voi lähestyä hiipien ja ympäristöä tarkkaillen tai aseet laulaen. Mikä parasta, moninpeli nivoutuu yksinpelin kanssa saumattomasti yhteen.
Orwellin maalaama tulevaisuudenkuva on synkkä ja masentava, Ubisoftin maalaama tulevaisuudenkuva on synkkä mutta innostava.
Arvosteltu: PS4, saatavilla: PC, Xbox One, PS3, Xbox 360, tulossa Wii U
Ubisoft Montreal/Ubisoft
Versio: Arvostelu
Moninpeli: 2-8 pelaajaa
Ikäraja: 18
86
