Kilrathit on kukistettu ja Chris Roberts etsii Vihollista ihmiskunnan sisimmästä 16 miljoonan taalan budjetilla. Näinhän se on, että jos Ihminen ei löydä viereltään turpiinvedettävää, hän mottaa itseään. Mutta onko eeppistä galaktista sotaa niin ansiokkaasti kannatellut Wing Commander -räiskäleresepti omiaan hieman syvällisemmän sisäisen konfliktin kuvaukseen? Ruokalistalla Wing Commander IV ja alastomat apinat, ilman kissankarvoja.
Oli Ihmiskunnan kolmannen ajan aamunkoitto. Suuri Sota oli ohi, miehet ja naiset palasivat arjen askareisiin. Näihin miehiin kuului myös eversti evp. Christopher "Havoc" Blair, joka ripusti pilottirotsinsa variksenpelättimeksi farmilleen syrjäisellä aavikkoplaneetalla Linnunradan laitamilla.
Ellei Blair olisi ollut juuri taistelemassa oikuttelevan kasteluyksikön kanssa, hän olisi saattanut nähdä alkavan tarinan introjakson, joka enteili pahaa uudelle rauhan ajalle. Hän olisi saattanut nähdä salaperäiset, verholaittein varustetut hävittäjät, jotka tuhosivat armottomasti kokonaisen siirtokunta-aluksen naisineen, lapsineen ja sivareineen.
Hän olisi saattanut nähdä myös entisen lentäjätoverinsa, sittemmin senaattori James Taggartin kuumeisessa kongressin istunnossa. Kaikki merkit viittasivat Vapaiden Rajamaailmojen Liiton suuntaan. (Muistaakos kukaan enää Privateeria?) Hän olisi saattanut nähdä Amiraali Tolwynin lupaavan tehdä kaikkensa sisällissodan välttämiseksi.
Niinpä eversti evp. Christopher Blair, ässien ässä, kilrathien kauhu, tiikerin sydän, Kuolontähden kukistaja (oho), pelaaja, olisi saattanut ennakoida majuri Todd "Maniac" Marshallin visiitin aavikkoplaneetalle.
"Eversti Blair, teidät on jälleen kutsuttu aktiivipalvelukseen."
We don't need no civil war, yeyey, yeyey
Vanhalle Wing Commander -veteraanille ei sarjan viimeisin jakso voisi juuri sydäntälämmittävämmin alkaa. Rajamailla on jotain mätää, ja jo romutuksen partailla olleita tukialuksia varustellaan kiireesti uudelleen, jotta pelaaja voisi Chris Blairina jälleen päästä puikottelemaan aamukuuteen koneen ääressä ampuen avaruustomuksi kaikkea mikä liikkuu.
Sangen pian selviää, että kriisi on vielä monimutkaisempi kuin aluksi näyttää. Kitkaa Konfederaation ja Rajamaailmojen välille nimittäin provosoikin mahdollisesti jokin kolmas taho, joka saattaa olla tekemisissä joko edellisen tai jälkimmäisen edustamien ääriryhmien kanssa _ tai molempien. Selkeää, eikö?
Muutaman "rauhanturvatehtävän" jälkeen Blairin tukialusta jälleen komentanut kapteeni Eisen loikkaakin Maniacin ja Vagabondin kanssa Rajamaailmojen tukialus Intrepidille, jonne Blair tietysti seuraa perässä (mikäli peliä ei halua lopettaa hyvin lyhyeen). Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että Blair ja kumppanit olisivat sodassa Konfederaatiota vastaan: päinvastoin koko pelin tavoite on selvittää terrori-iskujen mysteeri ja ESTÄÄ sodan syttyminen. Konfederaation tiukkapipoilta ei vain tunnu luonnistuvan luova toiminta niin mallikkaasti. Tai ehkä Konfederaatti sittenkin on kaiken pahan alku ja juuri. Tai ehkä kauas on pitkä matka...
Wing Commander III: Special Ops 1
Yllättäviä käänteitä, petoksia ja poukkoilua aurinkokunnasta toiseen arvoituksellisten terroristien perässä tapahtuu siinä tahdissa, ettei tarinan henkilöihin saatika tapahtumiin tahdo päästä kiinni missään vaiheessa. Asiaa ei auta sekään, että Intrepidin miehistön virkaa tekevät uudet näyttelijät ovat tusinatavaraa sopivan yrmyä merijalkaväen everstiluutnantti Dekkeriä (Jeremy Roberts) lukuunottamatta. Richard Riehle vetää osansa läpi mallikkaasti tyypillisenä spurgahtavan rasvaisena mekaanikkona. Hänestä ei oikein saa romanttista intressiä Blairin iloksi, mutta tällä kertaa asiallisen napakasti esiintyvä Mark Hamill on muutenkin jättänyt hormonihoidot sikseen.
Mutta lentämäänhän tänne tultiin, eikä elokuvaa katsomaan. Originin itsensäkin levittämien ennakkotietojen vastaisesti WC4:n lentelyosuutta ei ole uudistettu lainkaan. Kaikin puolin siipimieskäskytyksen piti olla kokolailla uudistettu ja muutenkin tehtävärakenteen monipuolisempi. Vaan kun ei, ja pikemminkin päinvastoin. Vaikkapa TIE Fighteriin verrattuna ne vaikuttavat ärsyttävän alkeellisilta. Ilmeisesti leffan kuvaamiseen meni sen verran intoa, ettei uutta peliä enää huvittanut tehdä. Rehellisempi nimike Wing Commander IV:lle olisikin Wing Commander III: Special Operations 1.
Fiksu tietokone, tyhmät ohjelmoijat
Nelosen peliosuus on täsmälleen sama kuin kolmosen lukuunottamatta muutamaa kosmeettista eroa. Ohjaamo on dumpattu kokonaan ja lentely tapahtuu koko ruudun kattavassa HUD-näkymässä. Hyvä näin, sillä muuten kolmosen kanssa identtistä grafiikkamoottoria on jotenkin saatu hidastettua, niin että ruudunpäivitys testikoneella on aivan kuin kolmosessa DX2/66:lla!
Useita häirinneet karut maastonäkymät on päällystetty sinänsä ihan miellyttävillä tekstuuripinnoituksilla, mutta ei millään niin monimutkaisella, että sen pitäisi tukehduttaa P120 (kuten käy). VGA-tila on laiha lohtu, sillä vaikka se nopeuttaa peliä huomattavasti, se on toteutettu kolmosen perinteen mukaan kelvottomana pikselimössönä. Teknikkokastin poikien ansioksi voi laskea edes sen, että WC3:n tolkuttomat latausajat on saatu mahtumaan muutamiin sekunteihin.
Vihollisen tekoälyä on parannettu, niin että tietokonepilotit todella lentävät paremmin ja monipuolisemmin sen sijaan, että vain ampuisivat vaikeustason kohotessa useammin ja tarkemmin. Nyt jokainen koti-Blair luultavasti löytää miellyttävän vaikeustason, joka ei ole itsemurhaa eikä sen kummemmin savikiekkoammuntaa. Myös siipimiesten taitoja on parannettu huomattavasti, ja farmiltaan ruosteisena Maniacin pykälään lähtevä pelaaja saa aidosti hävetä tapposaldojaan muutaman ensimmäisen tehtävän ajan.
Ikävin ilonpilaaja WC4:n lentelyosuuksissa on tehtävien lyhyys ja tylsä yksinkertaisuus. Ne ovat keskimäärin huomattavasti helpompia nakkeja vastaavalla vaikeustasolla pelattuun WC3:n tehtävään verrattuna. Ilmeisesti Originin käsitys on, että rennolla aivopuudukkeella saadaan helpommin uusia pelaajia, ja näin Full Throttle -syndrooma iskee jo avaruusräiskintöihinkin. Kyllähän vaikeustasoa saa ruuvattua aina mahdottomuuksiin asti, mutta se ei tee varsinaisista tehtävärakenteista sen mielenkiintoisempia.
Luonnollisesti kuvaan kuuluvat uudet hävittäjät Rajamaailmojen kaluston muodossa, muutama uusi ase (ei mitään innovatiivista) ja se pakollinen superprototyyppi lopputehtäviin. Ensinmainitut ovat lähinnä eri ulkomuodolla varustettuja versioita Konfederaation tutuista menopeleistä, ja viimeksi mainittu täysin suhteeton tappaja, joka tekee selvää fregatistakin parilla fissiotykin laukauksella, verholaitetta unohtamatta.
Bisse ja popkornit esiin
WC3:ssa ärsytti turhauttava tukialuksen osastojen koluaminen tarinaan liittyvän keskustelun toivossa. Tästä on päästy eroon kartalla, josta löytää kaikki tarjolla olevat leffapätkät. Turhaa sinänsä sekin, sillä käytännössähän pelaajalla ei ole kuitenkaan muuta vaihtoehtoa kuin plarata kaikki läpi.
Leffaosuuksien toteutus on paljolti ennallaan lukuunottamatta oikeiden lavasteiden käyttöä bluescreenin ja digitaalitaustojen sijaan, ja kyllähän mestat näin paljon makoisammalta näyttävät. Eivät pirulaiset tosin vieläkään ole saaneet rakennettua hävittäjän ohjaamoa, joten tehtävien lomassa pyörivät leffapätkät jäävät muutamaan ulkokuvaan.
Kohta meissä jokaisessa asuvaa pientä insinörttiä ihmetyttää edelleen, miten Origin on saanut CD-suorituskyvynkin minimiä nostettua ilman kovinkaan näkyvää tulosta. Ainoastaan 16-bit HiColor -näyttötila on hieman parempi kuin WC3:n, mutta siinäkin on mustat "telkkariraidat" sekä keventämään CD:n työtaakkaa että näennäisesti terävöittämään yllättävän suttuista digitointia. Toki kuusinopeuksinen CD pyöritti Deluxe-näyttötilaakin kuin leffaa ainakin, mutta tupla-CD tukehtui kelvottomaksi jo surkeimmalla 8-bit VGA-ressulla. Ihmeellistä tämä tietotekniikan edistys.
Ihan oikean edistysaskeleen on ottanut sen sijaan pelin äänimaailma, joka tukee Dolby Surroundia leffoissa. Lentomusiikki tulee digistreamina, joten periaatteessa vähän paremmalla digitaalikortilla saa orkesteritason mäikettä kuulokkeisiin ilman mitään tyyriitä midi/wavetable-hömpötyksiä.
Monkey business
Vaikuttaa pahasti siltä, että ennen niin tappavan pelattavaa Wing Commanderia ollaan hivottamassa kaikkien avaruusräiskintöjen äidistä multimediamömmöksi, joka ei ole kunnolla sen kummemmin peli kuin elokuvakaan. Tarinapuolta on kunnianhimoisesti yritetty kehittää, kuten myös siihen liittyvää elokuvataidetta. Kaikessa kliseisyydessään WC-sarjan kerronta on ollut vahvaa ja mukaansatempaavaa, mikä on taas ollut pitkälti kilrathien ja heitä vastaan käydyn eeppisen sodan ansiota. Mutta kun näillä eväillä yritetään rakentaa jotain moniulotteisempaa juonikyhäelmää, se hajoaa käsiin. Ajattelepa asiaa vaikka näin: kuka perkule jaksaisi lukea Korkeajännitystä jossa ei ole saksalaisia? Nostalgiakerroinkaan ei nouse kovin korkealle, kun ainoa vanha patu jota ei ole jo käytetty traagisiin kuolonkohtauksiin on Maniac, ja Paladinia näkyy vain vilaukselta.
Tehtävät ja lentäminen olisivat kaivanneet kokolailla uusia ulottuvuuksia käydäkseen yksiin tarinan syvällisyyden kanssa, mutta nyt ne ovat entisestäänkin yksinkertaistettua suoraa räiskintää. WC4 yrittää kertoa liian heppoisin eväin ja liian lyhyessä ajassa liian paljon, ja menettää siinä rankasti uskottavuuttaan. Tapahtumat sekä uudet hahmot vilahtavat silmissä yhdessä illassa ja häipyvät pelaajan mielestä heti lopputekstien jälkeen.
Onneksi sentään loppurutistuksessa on imua, joten toivoa paremmasta ei pidä heittää. Huhut kertovatkin WC viitosen uudesta alienirodusta, jonka rinnalla kilrathit ovat kotikissoja. Josko vaikka kzinit tulla tupsahtaisivat visiitille. Vielä se vanha sotaratsukin laukkaan yltää, jos hyvin käy.
83
