Suuri guru Chris Roberts otti hatkat ja jätti Wing Commanderin perinnöksi Originille. Uusi sukupolvi päätti siltä istumalta panna pelin remonttiin ja palata juurille, eli tehdä elokuvapelin sijasta pelielokuvan ja keskittyä siihen räiskeen riemuun, mikä teki osat 1 ja 2 niin suosituiksi.
Sodat on sodittu, kilrathit kukistettu aikaa sitten ja rähinät rajamaailmojen kanssa onnellisesti vältetty. Vapauden hinta on kuitenkin ikuinen valmius, joten veronmaksajien selkänahasta revitään edelleen mahtavan konfederaatin avaruuslaivaston ylläpito.
Upouudelle tukialus Midwaylle saapuu tuoreena kadettikoulusta, ei sen vähempää kuin itsensä Icemanin jälkikasvu Casey, jolla on kovat paineet näyttää olevansa yhtä tanakka jätkä kuin taattonsa aikoinaan. Nuoren Caseyn ei auta muu kuin loistaa rauhanajan lentotaidoillaan.
Ja kuinka ollakaan, kaikkien lentäjä-ässänalkujen iloksi ikivanha kilrathien sivar-kultin apokalyptinen ennustus on käymässä toteen. Jostain galaksin tuntemattomasta kolkasta kolkuttelee suuri muinainen vihollinen, joka kääntyy ihmisten kielelle "Pimeys", "Tyhjyys", tai... "Varjo".
"Kun tulee aika, jolloin kilrathi, joka ei ole kilrathista syntynyt, hukuttaa kilrathin puhdistavaan tuleen, palaavat varjot piilostaan ja se on tietävi loppua kaikelle", näin tiivistettynä. Tuntemattomat hämähäkkimäiset, biomekaanisen oloiset synkät alukset ovat yllättäen ilmestyneet tyhjästä ja tehneet ohimennen silppua kokonaisesta kilrathien laivasto-osastosta. Hätäviestien saapuessa kaikki on jo myöhäistä eikä Midwaylla ole muuta tehtävissä kuin porhaltaa paikalle poimimaan mahdollisia eloonjääneitä. Alkaa rähinä outoja alienialuksia vastaan, jotka eivät edes syydä solvauksia räjähdellessään, vaan kuolla kupsahtavat pahaenteisen hiljaisesti. Apua! Mikäs Wing Commander se tämmöinen on?
Alkkikset lentäjä-ässinä
Origin on tehnyt Prophecyn osittain uudella asenteella, mutta ikävä kyllä vain osa näistä uudistuksista on askel parempaan. Elokuvaosuuksia on rajoitettu huomattavasti, mutta se, mikä niistä on saksittu, ei tunnu antaneen lisää tilaa pelikehittelylle. Nyt leffapätkiä on juuri sopivasti ja jopa näyttelijät ovat kohtalaisia, ja välinäytökset keskittyvät enemmänkin viemään tarinaa eteenpäin kuin jaarittelemaan kauniitarohkeita tukialuksen miehistön välillä.
Vanhoista naamoista mukana on iki-ihana Maniac, joka onnistuu pitämään nostalgikkojen suun virneessä. Blair-parasta on tullut taustalla häärivä vanha pieru, jota ei päästetä enää lentämään ja jonka juttuja kukaan ei enää jaksa kuunnella tosissaan. Dekker vetää edelleen pätevää roolia tiukkana merijalkaväkiosaston komentajana ja Rachel Corioliskin on palannut aktiivipalvelukseen, nyt näköjään nuoremmista miehenpuolista kiinnostuneempana. Casey vaikuttaa aluksi sietämättömältä Wesley-märkäkorvalta, mutta karaistuu ajan myötä ihan vakuuttavaksi teräshermoksi.
Kaikeksi onneksi mukana ei enää ole sokkeloisia tukialuksia, joiden kiljoonasta eri huoneesta piti kissojen ja koirien kanssa etsiskellä juttukavereita tullakseen palkituksi välinäytöksillä. Nyt ainoat tapahtumapaikat ovat Midwayn itsepalvelu(!)baari ihmissuhteiden hoitoa varten ja käskynjakohuone, jossa tehtävät selostetaan uudistettuun tapaan selkeillä rautalankamalleilla vähän I-Warin oloisesti sen kummempia pulisematta.
Mutta jos "vanhaan hyvään" piti palata, niin missä on vinkkejä jakeleva baarimikko Shotglass? Missä ovat varsinaisten tehtävien aikana tapahtuvat välinäytökset (paria lukuunottamatta)? Ja miksi uudesta hyvästä on jätetty pois mahdollisuus valita omat siipimiehensä? Puhumattakaan aluksen (kahta poikkeusta lukuunottamatta) saatika sen aseistuksen valinnasta.
I will feast on your entrails!
Kovasti tohistut uudet alienit todella tuntuvat aluksi salaperäiseltä ja synkältä uudelta uhalta, ja muotoilijamaestro Syd Meadin (muun muassa Blade Runner) kehittämät orgaanisen näköiset muukalaisalukset ovat todella näyttäviä. Babylon 5:stä ei ole ainoastaan pöllitty niiden profeetallinen "Ikuisen Vanhan Vihollisen" imago ja ulkomuoto, vaan myös pienempien alusten tapa yhdistyä joissain tapauksissa suuremmiksi tuhovempeleiksi.
Mutta miksi, voi miksi pitää koko touhu vesittää heti alkumetreillä todella tökeröllä tavalla? Tässä olisi ollut loistava tilaisuus luoda uusi, uhkaava ja mystinen vihollinen ja puhaltaa aivan uutta eloa Wing Commanderin saagaan, mutta ei. Jo parin ensimmäisen tehtävän aikana nämä "mystiset" muukalaiset oppivat englantia ja alkavat pulista yhtä estottomasti aivan samanlaista herjaa kuin kilrathit aikoinaan.
Sen lisäksi, että alienit ovatkin vain naurettavia tyhmänpuoleisia ja mulkosilmäisiä avaruusötököitä, ne myös posahtelevat aivan yhtä helposti, elleivät helpomminkin kuin kilrathit männävuonna. Tiedossa on siis tyypillisestä Wing Commanderista vielä astetta pahempaa savikiekkoammuntaa 1 vastaan 100 -tehtävissä, joissa suurimmassa osassa vain "lennetään tonne ja tapetaan kaikki". Kuinka tällainen voi sitten herättää pelonsekaista kunnioitusta kenessäkään?
Ota hävittäjäsi ja käy
Taistelu ja tehtävät eivät nekään loista uudistuksillaan, vaan ovat pikemminkin kokeneet regression huonompaan ja yksinkertaisempaan suuntaan. Lentomalli on lähes entisellään: siihen on lisätty jonkin verran vauhdikkuutta, mutta toisaalta poistettu kokonaan mahdollisuus lentää X-Wing-tyylisesti kaartavalla hävittäjällä, mikä oli aikoinaan Wing Commander kolmosen parhaita lentelyuudistuksia.
Tehtävien joukossa on toki muutamia hyvinkin mielenkiintoisia tapauksia, joissa joutuu esimerkiksi suojaamaan vihollisalusta valtaavaa merijalkaväkeä, mutta enimmäkseen eri tehtävätyylien kirjo on köyhtynyt ja useimmat ovat itseään toistavaa pakkopullaa, jossa joko mennään sinne ja tuhotaan, tai pysytään tukialuksen vieressä ja estetään niitä tuhoamasta. Ja harvempien, mutta laadukkaampien vihollisten käytön sijasta tutkassa tuikkii miljoona avutonta maalitaulua. Saahan niistä vähemmän avuttomia, jos vääntää vaikeusasteen nupin kaakkoon, mutta koska niitä on miljoona, se on sama kuin itsemurha.
Muutenkin touhua on yksinkertaistettu. Ilmakehässä tapahtuvia tehtäviä on turha odottaa, eikä esimerkiksi heittoistuimella pelastautuneita pilotteja voi poimia pommariin vetosäteellä. Puhumattakaan siitä, että raskaammissa aluksissa olisi tykkitorneja mistä ampua.
Onneksi vihollisalusten erikseen valittavat maalit on sentään säilytetty ja ideaa on vähän paranneltukin. Uutena aseistuksena tarjolla on nimittäin HARM-ohjus, joka hakeutuu tykkitorneihin, ja erilaisia tuhottavia isojen alusten osia on hiukan lisätty. HARM-ohjukset ovat tosin käytännössä hyödyttömiä, koska ne lukittuvat vasta tykinkantaman päässä ja useimmiten possahtavat ennen aikojaan lasertulessa.
Mitkä näkymät!
Toki Prophecysta on hyvääkin sanottavaa oikein suhteutettujen leffapätkien lisäksi. Grafiikka on 3D-tuella suorastaan upeaa ja vihdoinkin isot emäalukset todella näyttävät isoilta. Suurempien alienialusten rakenteiden välissä puikkelehtiminen on kunnioitusta herättävä kokemus, ja toisin kuin joissain muissa peleissä, 3D-tuen ominaisuuksia on myös käytetty täysin rinnoin hyväksi.
Siipimiesten tekoälyä on taas jonkin verran parannettu, ja ne tulevat enimmäkseen toimeen omillaan ja ovat oma-aloitteisia. Niissä harvoissa paremmin suunnitelluissa tehtävissä, missä on suuren luokan hyökkäyksiä vihollisten emäalusten kimppuun, on mukana joskus kymmenenkin omaa alusta, joista jotkut torpedoivat ja jotkut toimivat hävittäjäsuojana, ja ne myös osaavat asiansa.
Surettaa, että Origin on lopullisesti kallistunut Wing Commandereissaan lentämisen osalta mahdollisimman aivottoman räiskinnän puolelle. Tarinapuolella raivostuttaa lupaavien uusien alienien täydellinen vesittäminen tusinaörkeiksi. Siinä menivät Syd Meadin mainiot luomukset hukkaan.
Mutta onhan Prophecy ehtaa Wing Commanderia, mikä riittänee jo monille.
83
