Ensimmäinen maailmasota oli ensimmäinen konflikti, jossa lentokoneita käytettiin sotilastarkoituksiin. Varsinaisiin ilmataisteluihin päästiin vasta sodan viimeisinä vuosina, jolloin joku keksi asentaa koneeseen konekiväärin. Siihen asti toisensa kohtaavat lentäjäpojat olivat lähinnä tyytyneet tervehtimään toisiaan.
Originin tyylin mukaisesti pelaaja pääsee kiinni suoraan toimintaan, joten pelin Yhdysvalloista tullut chigagolaispoika saapuu Ranskan rintamalle vasta vuoden 1917 alussa. Suurin osa sodasta sujuu RAF:n joukoissa lennellen, kunnes sankari pelin loppupuolella saa siirron sotaan liittyneiden Yhdysvaltojen lentueeseen. Tappoja pelaajan tiliin tulee tietysti niin tähtitieteellisiä määriä, että oikea lentäjä olisi saanut puolijumalan statuksen.
Irtotehtäviä
Wings of Gloryn jäljet johtavat samaan Originin sylttytehtaaseen, jossa ovat syntynsä saaneet niin eri Commanderit kuin Privateer ja Pacific Strikekin. Välillä lennellään ja paussiaikoina jutellaan kavereiden kanssa juonta kuljettaen. Vahvin kannuste Originin lentelyissä onkin tähän asti ollut juuri tarina, joka nitoo pelin tiiviiksi ja jännittäväksi kokonaisuudeksi. WoG valitettavasti menee metsään siivet rytisten, sillä tehtävät ovat vain kimppu erillisiä lentoja. Pientä säälittävää juonentynkää yritetään kyhätä tapattamalla sankarin paras kaveri, mutta mitään koko pelin kattavaa yhtenäisyyttä ei saavuteta.
Pelissä ei myöskään ole varsinaista kampanjaa, mikä on suuri puute. Pelaajan menestyminen tai mokailu ei sekään vaikuta sodan kulkuun mitenkään, mistä vielä lisää risuja. En usko, että muutaman lisätehtävän tuottaminen mokien varalta olisi ollut suuren suuri työ, etenkin rompulla olisi riittänyt tilaa vaikka muille jakaa, ja mukana olevalla tehtävägeneraattorilla voi rakentaa uusia lentoja muutamassa minuutissa.
Onnistunutta samankaltaisuutta
Entä miten käy itse lentämisen, jota Originin suunnittelijatiimin jäsenet ovat kilvan kehuneet ultrarealistiseksi?
Valittavana on yhteensä vain viisi konetta, Sopwith Pup ja Camel, Spad SXIII, S. E. 5a sekä tietysti Fokker Dr. I. Konetyypistä riippumatta koneet kuitenkin käyttäytyvät harmittavan samankaltaisesti. Ainoat erot tulevat esille koneiden tehoissa ja nopeudessa, esimerkiksi heikko Pup ei jaksa nousta lähellekään niin vauhdikkaasti kuin isoveljensä Camel. Kääntymisessä tai muussa liikkumisessa ei sitten suurempia eroja löydykään.
Wings of Gloryssa on yksi todella outo piirre, sillä konekiväärin luodit osuvat juuri tähtäimen keskustaan koneen liikkeestä riippumatta. Minkäänlaista ennakkoa ei siis tarvitse ottaa luotien uhmatessa kaikkia liikkeen ja painovoiman lakeja. Pacific Striken tavoin koneiden siivet eivät vieläkään ole sallittua riistaa eli vain runkoon on mahdollista osua. Tämä on erityisen turhauttavaa tuhottaessa suuria pommikoneita, joiden siipipinta-ala on useampia neliömetrejä.
Risujen jälkeen täytyy antaa hieman myös suitsutusta, sillä lentäminen (lue: ohjaus) tuntuu hyvältä ja toimii aidon tuntuisesti. Koneet eivät lennä hetkeäkään suoraan, ja kääntäminen vaatii tiukkaa ilotikussa roikkumista ja peräsimen käyttöä. Ohjaamisen voima ja huoli on välitetty pelaajalle hienosti, ja lentäminen työllistääkin koko ajan joko kaksi kättä tai polkimet ja joystickin.
Lentelyn monimutkaisuutta on mahdollista säätää kytkemällä eri ominaisuuksia halutessaan päälle tai pois. Simppelimmillään kone kääntyy ilman peräsintä ja lentää viivasuoraan ilman ongelmia.
Läheisyyden lämpö ei innosta
Kun ilmaan on päästy, siirrytään seuraavaan suunnistuspisteeseen autopilotin avulla. Tämä ei haittaa, mutta vihollisten outo ilmestyminen sitten ottaa päähän senkin edestä. Enemmän sääntönä kuin poikkeuksena hunnit ovat tehtävän alussa noin kivenheiton etäisyydellä pelaajasta, ja bonuksena pääsääntöisesti valmiina pelaajan pyrstön takana. Kysyn vain, millä cloaking devicellä viholliset ilmestyvät paikalle pelaajan tai hänen siipimiehensä huomaamatta?
Onneksi tehtävät eivät kuitenkaan muodostu yli-inhimillisen vaikeiksi, sillä vihollisen vaikeustason voi säätää kolmelle eri tasolle. Näistä vain vaikeimmalla viholliset osaavat lentää, kahdella helpommalla ässätkin liukuvat suoraan turhia väistelemättä. Kohtuullisen hyvin toimivan ilmataistelun lisäksi pelaaja saa vastaansa myös zeppeliinejä, tiedustelupalloja, pommikoneita ja joitakin maamaaleja. Kun saaliina ovat heliumtäytteiset jättiläiset, saa joihinkin koneisiin mukaan raketteja, jotka helpottavat työtä huomattavasti. Pommittaminen taas on harjoitusta vaativaa tarkkuustyötä, joka ei takuulla onnistu ensimmäisellä kerralla.
Jos vihollisella on taka-ampuja tai tykkitorneja, saa pelaaja ottaa vaihteeksi taistelun vakavasti. Vihollisen ampujat ovat nimittäin pirullisen tarkkoja, ja varomaton lentely pommikoneen perässä katkaisee uran kuin kanan lennon. Muutaman kuoleman jälkeen kovapäisinkin pelaaja oppii etsimään vihollisten sokeat kohdat.
Pelistä löytyy myös lentonauhuri, jolla voi ihailla tappojaan lennon jälkeen. Nauhuri toimii myös eräänlaisena lentoaikaisena tallennuksena, sillä sen avulla tehtävään voi hypätä mukaan juuri ennen sitä kohtalokasta mokaa. Mutta vain kerran, ja sen jälkeen koko tehtävä täytyy aloittaa alusta. Nauhuri on mukava yksityiskohta, joka pelastaa pinnan etenkin pitkissä tehtävissä tapahtuneen virheen jälkeen.
Wanhassa vara paras
Ulkoisesti Wings of Glory on siedettävä, käyttäähän peli ehostettua Strike Commander -systeemiä. Pelkällä VGA:lla lentely ei kuitenkaan enää jaksa tyydyttää, kun markkinoilta löytyy jo runsaasti SVGA-simujakin. Verrattuna Dawn Patrollin iloiseen väriloistoon viholliset ovat tylsän harmaita, ja maasto on liian samanlaista. Toisin kuin Pacific Strikessa, onneksi näkyvyyttä sentään riittää.
Lentojen välillä kohdattavat toverit ovat kaikki toinen toistaan typerämmän näköisiä ja etenkin sankari vaikuttaa lähinnä sormiväreillä räpelletyltä. Ainoa iloinen yllätys sikanaamojen joukossa on Lisette, hehkeä punatukkainen ranskatar.
Kangaspuiden lento on onnistuttu elävöittämään kiitettävällä äänimatolla. Koneen ääni jyrisee sopivasta ja konekiväärit kuulostavat jämäkiltä. Ohikiitävien koneiden moottoriäänetkin kuuluvat, eivätkä tehosteet pätki toisiaan. Koneen ollessa tiukassa kaarteessa siivet jopa uhkaavasti natisevat tuoden lentoon mukavasti tunnelmaa.
Kaikki jutustelu on puhuttu, ja vaihteeksi englantilaisia esittämään on todella jaksettu palkata aitoja saarivaltakuntalaisia. Musiikkia ei jaksa kauaa kuunnella, ja kytkinkin sen kuulumattomiin lähes heti.
Nopeutensa puolesta WoGissa ei ollut haukkumista 486/80:ssa, joka ei huomattavasti eronnut Penassa pyöritetystä pelistä. Muistivaatimukset ovat kovaa luokkaa, joten vähemmällä muistilla peli saattaa hidastua hieman.
Origin voisi pikkuhiljaa alkaa harkita pieniä uudistuksia Commander-sarjaansa, sillä samaan runkoon rakennetut pelit alkavat jo kyllästyttää. Wings of Glory toimii ilmataistelupelinä, mutta ulkonäkö olisi kaivannut kohennusta. Kunnollisen juonen tai kampanjan puute kummastuttaa, eivätkä irtotehtävät anna pelaajalle riittävää tyydytystä. Vaikka mukana onkin tehtävägeneraattori, peliin tuskin jaksaa läpipelaamisen jälkeen suuremmin kajota.
79