Väitetään, että kaikki ovat nähneet UFOn. Ei pidä paikkaansa.
Viime lehdessä UFOja jo vuodesta 1994 saalistanut Niko arvosteli pelin rebootin, XCOM: Enemy Unknownin (Pelit 10/2012, 88 p), eikä pystynyt olemaan vertaamatta sitä klassikoksi nousseeseen esikuvaansa. Hän haluaa kuitenkin täsmentää, ettei pisteissä ollut nostalgiamiinusta.
Mutta eliminoidaksemme menneisyyden painolastin kokonaan pelautimme XCOMin täydellisellä UFO-neitsyellä.
Marko Mäkinen, maapallo on nyt sinulla.
Haluan uskoa!
Vuoropohjaisten strategioiden tuntemukseni on hävettävän huono, kokemukseni ovat lähinnä Civilization-sarjasta ja kakkos-Falloutin noin vuosikymmenen takaisesta puolivillaisesta läpäisy-yrityksestä. Aloitan siis suosiolla normal-vaikeustasolla, sillä en viitsi kaivaa verta nenästäni heti alkuun. Ensikohtaaminen menee kontrollien opettelussa, ihme kyllä vain yksi tiimiläisistäni pääsee hengestään. Kontrollit on sovitettu oikein hyvin padille, ainoana poikkeuksena sisäkentissä tasolta toiselle liikkuminen on raivostuttavan hankalaa kursorin pomppiessa kulkuramppien ohi.
Ensikontaktin jälkeen sijoitan tukikohtani Eurooppaan. Kiltisti kuuntelen, kun tuliterän bunkkerikompleksini pääinsinööri ja tiedenainen vääntävät perusteet, jollei nyt ratakiskosta niin paksusta rautalangasta. Joo joo, kyllä mä haltsaan tän, ja eikun skannailemaan seuraavaa kontaktia.
Kas, kuin käsikirjoitettuna ilmatilaan pöllähtää lentävä lautanen, jonka lähettämäni torjuntahävittäjä pudottaa jonnekin Saksan rajan tuntumaan. Torjuntaryhmäni lähtee puhdistamaan aluetta, ja palaa hetken kuluttua sinkkiarkuissa. Pari ärräpäätä, edellinen tallennus ja sama uusiksi.
Kas, eri kartta kuin aikaisemmin! Hyvä, ei tule kaluttua samoja karttoja puhki. Kortin kääntöpuolena on tosin samat sapluunat: jenkkien kaupunki näyttää täysin samalta kuin kiinalainen. Nigerian kuusipuutkin hämmentävät.
Varovaisen etenemistyylin oppii hyvin nopeasti yritys–erehdys-menetelmällä. Käytännössä helpoin tapa säästää henkikultansa on eteneminen ja overwatch, toista n kertaa, kunnes kartan kaikki muukalaiset on lahdattu. Päättömästä ryntäilystä peli palkitsee jo normaalilla vaikeusasteella plasmamyrkytyksellä. Simppeli kaksi toimintoa per lärvi per vuoro toimii hyvin ja pitää yhteenotot sopivan mittaisina.
Mutta taistelumekaniikka ei selviä puhtain paperein. Häiritsevintä on, että soltut ja viholliset räiskivät surutta seinien läpi pääosumia. Sekin sylettää, ettei kuolleelta kaverilta voi tietenkään korjata sitä tiimin ainoata tainnutuspyssyä tai sinkoa mukaan. Edes jonkinlainen inventaario olisi ollut plussaa.
Kertakäyttösankarit
Omien tiimiläisten kustomointiin löytyy työkaluja pintakerroksen muovaamiseen, mutta mosurit jäävät aika kasvottomiksi. Niistä välittää lähinnä karttuneiden taitojen takia. Läpänheitto ja muu persoonallisuus olisi tuonut mukavasti lisäimmersiota tehtäviin. Lisäksi se ensimmäisen ylennyksen ohessa arvottava hahmoluokka on typerää, miksen muka itse saa valita? Onneksi muukalaiskatras sentään on mukavan värikästä tapettavaa Ozzyn ja Gmanin ristisiitoksineen ja muine mörriäisineen.
Panikoivien kansakuntien kaitseminen satelliiteilla on toimiva konsepti, sillä niiden rakentaminen kestää ja sijoittamista joutuu miettimään tarkkaan. Kovasta rypistämisestä huolimatta en saanut pidettyä koko porukkaa millään kasassa, aussit lähtivät lätkimään paniikin kasvaessa liian suureksi. Muutenkin rahantulon säätely on mielestäni onnistunut. Sitä joutuu oikeasti jo miettimään, lyökö koko kuuden hengen poppoolle uutta kiiltävää kamaa niskaan, vai keskittyykö kehitystyöhön tai kaaoksen kaitsemiseen.
Julkaisun myötä pääsin muutamana iltana käsiksi myös moninpeliin. Harmikseni se oli aika rikki: rankattuihin matseihin pääsin sisään todella harvoin, pikapeleihin en ollenkaan. Se, mitä rankattua ehdin testata, vaikutti lupaavalta. Pisteiden rajoissa rakennetaan joukkue niin ihmisistä kuin muukalaisistakin, ja ne lätkäistään toista samanlaista vastaan. Alkutasoilla overwatch-spämmi tuntui olevan varma tie voittoon, kokemuksen karttuessa taktiikankin merkitys toivottavasti nousee.
Vanhasta en tiedä, mutta uusi XCOM maistui hyvältä, pienistä puutteistaan ja ärsyttävyyksistään huolimatta. Juoni oli toimiva, samoin tukikohdan laajentelu ja yleinen näpräily. Taistelu on onnistuessaan pirun hauskaa. Ja pelin graafinen tyyli on sopivan sarjakuvamainen menemättä kuitenkaan liiallisuuksiin. Odotan kyllä innolla, mitä kaikkea modiyhteisö saa aikaan. Seuraavana listalla on kampanjan selätys classic-vaikeusasteella, mikä on tähän mennessä tyssännyt pahasti jo ensimmäiseen pelastustehtävään. Toistoja, toistoja, toistoja.
Mutta herättikö Enemy Unknown halun pyhän vuoropohjaisuuden palvontaan ja uskon maan ulkopuoliseen elämään? Kyllä ja ei. UFOn kiehtovaan maailmaan tekisi mieli heittäytyä syvemmälle, mutta en kuitenkaan usko käyväni alkuperäisen kimppuun, sen vanhahtava tekniikka on luultavasti liian iso kulttuurishokki. Mutta Xenonautsin valmistumista odotellessa täytyy ottaa vihdoin viimein työn alle pitkään mietityttänyt projekti nimeltään Jagged Alliance 2.
84
