Päätimme arvostella kesäkuussa raakileena julkaistun (ja käsitellyn) Xenonautsin arvostelun slow games journalism -hengessä, heti kun peli lakkaa elämästä. Ainakin kolme kertaa arvostelu on vedetty takaisin megapäivityksen vetäessä kriittiset kuviot uusiksi.

Muukalaisten legioona

He pelastivat maapallon. Monta kertaa.

Xenonautit ovat sotilaidemme parhaimmistoa, he ovat tulimuuri Maan ja sitä valtaavien avaruusmuukalaisten välissä. He ampuvat alas hyökkääjien alukset, vyöryttävät ne ja kääntävät löytämänsä tekniikan muukalaisia itseään vastaan.

Kuulostaako tutulta? Pitäisi kuulostaa. Jos peleillä olisi jurakausipuisto täynnä kloonattuja ysäriklassikoita, Xenonauts olisi geenimanipuloitu Tyrannosaurus Rex. Se oikea Tyrannosaurus Rex on tietysti UFO: Enemy Unknown.

 

Keisari kieltäytyy kuolemasta

Alkuperäinen UFO: Enemy Unknown voittaa kaikkien aikojen peli -äänestyksiä kaikkialla, missä järki ja asiantuntemus kukkivat. Ottaen huomioon sen järjettömän bugisuuden ja arvalla heitetyn tasapainotuksen on käsittämätöntä, ettei parissa kymmenessä vuodessa kukaan ole päihittänyt vanhaa mestaria.

Viimeksi sitä yritti Civilization-firma Firaxis virtaviivaistetulla ja nykyaikaistetulla, siis karsitulla, versiolla. Yritys oli hyvä mutta kuten esimerkillisen esikuvauskollinen avoimen lähdekoodin OpenXCom-projekti todistaa, mitä vähemmän klooni eroaa originaalista, sitä parempi peli se on.

 

Maltillinen vallankumous

UFO-pelien magia syntyy yksinkertaisesti. Joko taktisella tai strategisella tasolla on aina menossa jotain mielenkiintoista, ja ne vaikuttavat toisiinsa. Urhoollisten soturit tuovat vuoropohjaiselta taistelukentältä tiedemiehille uutta tutkittavaa, mikä johtaa parempiin torjuntahävittäjävarusteisiin. Taas saadaan alas isompia lautasia mosureiden koluttavaksi. Tehtävissä kehittyvät, mutta pelottavan kuolevaiset agentit luovat jatkuvasti koskettavia tarinoita ja emergenttiä draaman kaarta. Pelkistettyä sellaista, mutta silti tehokasta.

Xenonauts ei pelkää haastetta, vaan uudistaa vanhaa kaavaa aika rohkeastikin. Tosin muutokset ovat melko pinnallisia, sillä kaikki perustuu edelleen saumattomaan vuorovetoon strategisen rakentelun, UFO-jahtiosuuden ja taktisen, toimintapisteisiin perustuvan vuoropohjaisen maataistelun kesken.

Koska Xenonauts on evoluutioversio vanhasta mestarista, sille on kohtalon kysymys, onnistuuko se parantelemaan esikuvan hyviä puolia ja hylkimään huonoja.

 

Aidan yli että heilahtaa

Jo Xenonautsin ensivaikutelma on ristiriitainen, sillä ensimmäisenä silmille hyökkää vaihtelevan tasoinen grafiikka. Ei grafiikka UFO-kloonissa paljoa paina, ankeus on perinne, joka alkoi jo kaksikymmentä vuotta sitten, mutta jotenkin Xenonautsin abstraktia ja realistista piirrosta sekoitteleva tyyli häiritsee.

Peli sijoittuu mielenkiintoisesti kylmän sodan kuumaan vaiheeseen 70- ja 80-luvun taitteessa. Tuolloinhan tyylikkyyden ylijumala oli hylännyt ihmiskunnan, joten tyylisekamelska tavallaan sopiikin aiheeseen. Itse pelissä kylmän sodan mielenkiintoinen aikakausi ei valitettavasti näy eikä tunnu.

Hieman karheaa pintaa rapsuttamalla alkaa paljastua itse pelin ydin. Kaikenlaista turhaa mikromanagerointia on hävitetty niin antaumuksellista, että vieräytän heti pari tippaa onnen kyyneleitä.

Ammuksien, kranujen ja muiden perustavaroiden valmistamisesta ei tarvi murehtia, kaikkea on heti saatavilla rajattomasti, aina parhaana saatavilla olevana mallina. Pelin eteneminen muuttuu tietenkin hieman, kun parhailla pyssyköillä saa paukutella niin paljon kuin huvittaa, kunhan ne on ensin valmistanut. Eler... aleniumin puute ei maadoita hävittäjiä eikä pakota kohtaamaan maahanmuuttoinvaasiota vain jousipyssyt kourassa. Toisaalta Xenonauts osaa tehdä resurssipelistä tarpeeksi kinkkistä ihan vain rahahanoja kiristämällä. Ainakin siihen saakka, kunnes ilmaherruus on saavutettu.

Itse olen vain iloinen tällaisesta virtaviivaistamisesta, vaikka se teoriassa vähentääkin pelillisesti mielenkiintoisia päätöksiä.

Uudet asetyypit, kuten konekiväärit, haulikot ja mellakkakilvet piristävät peliä mukavasti. Varsinkin hyvän suojan takana jömittävän alienin esiin kaivamiseen tarvitaan yleensä perusrynkkyä kovempaa tulivoimaa, ahtaiden UFOjen vyöryttämisessä ketterä ja tehokas haulikko on kova sana.

Kentällä peliliikkeet ovat kehittyneet. X-COMissa tärkeät Nurmen ja Virenin tasoiset juoksusuoritukset muuttuivat sivumerkinnäksi historiankirjoissa sillä hetkellä, kun ensimmäinen xenonautti ponkaisi matalan aidan yli, ihan kuin oikea sotilas!  Eivätkä ihmeet lopu: avaruusmariini-tyyliseen Predator-taistelupanssariin sonnustautunut sankari jyräsi kylmästi läpi samaisesta aidasta. Vain metsään menevä xenonautti takuulla yllättyy, sillä pusikkoon ei ole asiaa edes Predatorilla: metsäelementit ovat läpäisemättömiä sokkelon seiniä.

Erilaisten suojien kanssa kikkailu ja nurkan takaa kurkkiminen on Xenonautsin ydin, hieman modernien räiskintäpelien tapaan. Ympäristöt ovat edelleen tuhoutuvaa sorttia, joskaan enää jokainen luoti ei tee seinään kahden neliömetrin reikää. Harmi vain ettei vähän isommillakaan pommeilla mennä ihan helposti seinistä läpi.

Ja UFOt onkin tehty jo adamantiumista.  Muukalaisten (fuusiopommeilla, mag-kanuunalla ja ties millä runnotut) alukset ovatkin ulkoisesti ja yleensä sisäisestikin aina samassa loistokunnossa, kaiholla muistan originaalin sisääntulovaihtoehdoiltaan joustavampia elementeistä koottuja malleja. Kattoon reikä ja kranaatit sisään!

 

Ei alienia mahan täydeltä

Muukalaisten tukikohtiakin vyörytetään, omat ilmavoimani lienevät pitäneet vastavierailijat poissa. UFO-vyörytyksen vastakohta, eli XCOMin terroritehtävät siviileineen olivat puhdasta kauhua, eikä tilanne ole merkittävästi muuttunut, mitä nyt satunnaisia siviilejä tai paikallisia sotilasyksiköitä palloilee mukana vähän joka tehtävässä. Siinä oppii allu äkkiä Maan tavoille, kun uhoaa pyhää Massikka-morsiantaan haulikon kanssa puolustavalle maajussille.

Muukalaislajikkeet ovat enimmäkseen mukaelmia ensimmäisen valloitusaallon vastaavista, mutta melkein kaikkiin on lisätty mielenkiintoisia uusia piirteitä. Yksi hauska otus on sentään täysin ennallaan: UFOnsa pelanneet arvaavat varmasti, kenestä on kyse.

Tekoälykään ei ole hassumpi. Tarkka-ampujat yrittävät pitää etäisyyttä ja muut pyrkivät suojautumaan, kaikkein hellyyden kipeimmät sentään kirmaavat suoraan halaamaan. Organisoitua vastarintaa on turha odottaa, mutta välillä allut kävivät niin raivolla päälle, että oli pakko kaivautua asemiin ja peräytyä kohti maahanlaskualusta. Rajun tappelun jälkeen pikkukaupungista ei ollut jäljellä paljon mitään. En tiedä oliko kyseessä vahinko vai ovatko viholliset vihamielisempiä tietyissä tehtävissä, mutta juuri tätä tarvittaisiin paljon lisää!

Mielenhallintakyvyt tuntuvat kuuluvan UFOilun ytimeen. Xenonautsin versio on osittain merkittävästi järkeistetty. Eth...praetorin läsnäolo tuntuu lähinnä lamauttavana ja tasaisesti hiipivänä kauhuna, eikä x-nauteilta itseltään enää onnistu aivopierua tehokkaampi psykohyökkäys. Mutta edelleen mukana on satunnaisia arpaylläreitä muukalaiskontrolliin alistuvan konekiväärimiehen muodossa. Mitään asialle ei oikein voi tehdä, eikä ennakkoon varautuminen onnistu, ja se on yksinkertaisesti turhauttavaa ja huonoa pelisuunnittelua. Muuten soturien henki on sopivan herkässä jännityksen kannalta, eikä epäreiluuden puolelle juurikaan lipsuta.

Toinen väistämisen arvoinen X-Com-miina on aneeminen reaktiotulimoodi. Xenonautit voivat automaattisesti räiskiä myös vastustajan vuorolla kun sellainen tupsahtaa tulilinjalle, mutta yleensä väärään aikaan, väärään paikkaan ja väärällä tulimoodilla. Välillä tekee mieli hivuttaa toimintapisteet nolliin vaikka paikallaan pyörimällä, etteivät urhoolliset soturit saa liikaa vahinkoa aikaan. Miksen saa itse ohjata reagoijaa,  tai edes päättää milloin ja millä tavalla haluan räiskiä?

 

Samoilla kulmilla

Xenonauts pääsee siis kunnialla aina taistelukentille asti, mutta siellä se saa kriittisen osuman, taistelukentiltä itseltään.

XCOM: Apocalypse ja Silent Storm ovat vain kaukainen haave. Koska 3D-tekniikka tekee UFOn kaltaisesta satunnaiskenttägeneraattorista melkein mahdottoman, käsityönä laaditut kartat tulevat nopeasti tutuiksi, vaikka kenttäkierrossa on jo modaajienkin tuotoksia. Toiston lisäksi älykkään suunnittelijan jälki näkyy tietynlaisena yllätyksettömyytenä ja monotonisuutena. Maapallo on ilmeisesti jäänyt tosi pahasti muukalaisten jyrän alle, sillä maasto on lanattu niin litteäksi, että Eteläpohojammaakin on kuin Himalaja.

Ei satunnaiskenttiä, ei kukkuloita, huoh. Maastojen ”generointi” on tyritty niin raskaasti, että se jo yksin varmistaa ettei Xenonauts yllä esikuvansa tasolle.

Edes näkyvyyslaskenta ei miljardin pätsin jälkeenkään toimi kunnolla, vaikka etukäteen laadittujen karttojen ansiosta kaiken voikin laskea etukäteen. Vastaan tulee välillä ihan hämäristä paikoista bongattuja alluja, joita ei yleensä voi edes ampua. Mikä ei tietenkään takaa sitä, että itse olisi turvassa.

 

Taivas täynnä terroristeja

Kylmän sodan jännitteitä olisi voinut jotenkin hyödyntää pelissä:  nyt ei tunnu Igoria pahemmin haittaavan, kun länkkäripainotteinen jengi tulee tonkimaan neukkutukikohtaa vedoten hämäriin tarinoihin avaruusolennoista.

Ketään ei haittaa sekään, että xenonauttien ilmalaivat tekevät ennätysmäärän ilmatilarikkomuksia. Saatuaan UFOn kiinni hävittäjät iskevät sen kimppuun aiempaa monipuolisemmassa minipelissä, jossa pystyy jopa hieman taktikoimaan. Sinänsä näppärä pikkupeli ei silti kauan jaksa viihdyttää, koska erilaisten lähestymismuotojen ja paritaktiikoiden kaltaiset perusasiat pitää veivata käsin nysväten. Tarvittaessa automatiikka armahtaa.

Myös alas ammutuissa UFOt saa siististi hoidettua pamahtavalla joulupaketilla yläilmoista käsin, jos mies alienia vastaan taistelu ei kiinnosta.

Valtaistuinpelin lohdutuspalkinto

Xenonautsin rytmitys on aavistuksen pielessä. Toisin kuin originaalissa, Xenonautsissa muukalaiset hyökkäävät yleensä joukolla. Varsinkin alussa meno on aika brutaalia. Pataan tulee, sillä avuttomana toisella puolella maailmaa hyökkäysraportteja lukevat xenonautit voivat vain haaveilla hävittäjistä, jotka lentäisivät riittävän kauas tai nopeasti saavuttaakseen muut paitsi ne yhteistyöhaluisimmat UFOt. Tai edes pääsisivät pakoon niitä, joita eivät pysty ampumaan alas.

Vähitellen teknologian kehittyessä ilmaherruus siirtyy kotijoukkueelle, vaikka kuokkavieraat haastavatkin lähettämällä omia hävittäjiään ilmaherruus- ja saattotehtäviin. Tai sitten kaikki menee päin helvettiä ja sota hävitään jo ilmassa.

On hyvä idea kasvattaa strategisen osuuden merkitystä tekemällä ilmasodasta haastavampaa ja tärkeämpää, mutta nykymuodossaan ilmasotaosiossa ei vielä ole riittävästi lihaa luiden päällä. Peli ei saisi lipsahtaa siihen, että lentokoneilla huidotaan UFOt alas ja pommitetaan jäännökset tohjoksi, kun xenonautit läiskivät korttia tukikohdassa.

Toinen hieno oivallus on tehdä isompien UFOjen ympärillä olevista alueista mukavan pieniä ja kapeita putkia, jolloin tehtävän pääasia on itse mammuttialuksen vyöryttäminen. Valitettavasti sekin on vähän turhan kaavamaista. Osittain siksi, että UFOt eivät kärsi vahinkoa maahan tömähtäessään, mutta lisäksi niissä on aivan liikaa tyhjää tilaa, jossa ei koskaan tunnu tulevan ketään vastaan.

Goldhawk Interactiven urhoollinen yritys torpata kruunattu keisari valtaistuimeltaan on kaikkien aikojen paras. Sen pahin ongelma on aneemisten, itseään toistavien karttojen kierrättäminen. Nimittäin jos tavoite on yksityiskohtia laaja-alaisesti ja kiistattomalla asiantuntemuksella viilaamalla parantaa ikiklassikkoa, ei ominaisuuslistaan yksinkertaisesti saa jäädä ammottavaa aukkoa, varsinkaan satunnaisesti luotujen taistelumaastojen kaltaiseen äärimmäisen kriittiseen kohtaan.

Mutta muuten kokonaisuus on hyvä, ja Xenonauts vetää monella rintamalla komeasti kaulaa kunniakkaaseen esivanhempaansa.  En viitsi edes muistuttaa, kuinka pirullisen koukuttavia nämä UFOn kaltaiset pelit puutteineenkin ovat.

 

Ruusuinen tulevaisuus

Alkuperäisen UFOn isoimmat ongelmat johtuivat siitä, että peli piti saada valmiiksi liian nopeasti. Siihen jäi karmeita bugeja ja aukkoja tasapainoon, joten lopputulos oli hyvä lähinnä tuurilla. Goldhawk on jo alusta asti ottanut huomioon modattavuuden, mikä tuotti hyvää tulosta jo ennen pelin virallista julkaisua. On vaikea edes kuvitella tällaisen pelin tasapainottamista normaalin testauksen aikana, mutta modien ansiosta peliä voi hivuttaa vähitellen kohti optimitasapainoa vuosien varrella.

Saa nähdä. Olemassa on jo (alkeellisten) satunnaisgeneroitujen maastojen kaltaisia potentiaalisia megaluokan parannuksia, jotka aikanaan voivat nostaa Xenonautsin jopa ohi esikuvansa. Samaahan voi sanoa OpenXComistakin, mutta eipä tuo minua ei haittaa jos samaa valtaistuinta hamuaa useampikin yrittäjä.

Vaikka ne pari kriittistä ongelmaa ahdistivatkin, jo nykymuodossaan Xenonauts on äärimmäisen urhoollinen yritys, jota pelasin innolla ja uusista ominaisuuksista riemastuen.

Vielä ovat XCOMin saappaat pikkuisen suuret ja kruunukin valahtaa silmille, mutta Xenonauts on kelpo yrittäjä eleriumvaltaistuimelle.

 

Xenonauts

xenonauts.com

PC

Win (Mac, Linux)

Goldhawk Interactive

Versio: V1.5 RC4

Minimi: Windows Vista / 7 / 8, 2GHz, 1GB RAM, 256MB näytönohjain, 5GB kovalevy

Testattu: i7/2600k @ 4.2GHz, 16GB RAM, 690GTX, Windows 7 Ultimate 64

Moninpeli: Ei

Muuta: Epävirallinen tuki myös Linux / Mac

Ikäraja: -

 

 

 

Xenonauts on lukuisilla hyvillä ideoilla ja parilla pahalla puutteella maustettu UFO-uusionäkemys, jolla on modien ansiosta edessään ehkä jopa huikea tulevaisuus.

84 + Pelit suosittelee (Hiomaton timantti)