Suomalaiset räp-artistit Aivovuoto ja Khid julkaisivat muutama viikko sitten split-albumin Se tuli televisiosta/Sushi Drive-By. Khidin puolella levyä löytyy kappale nimeltä Zelda, joka esittää hyvän kysymyksen: Mis sä olit kun mun Nintendo hävis?
Khidin Zelda ei ole kiva Nintendo-peli, vaan valheiden ja petosten noidankehä. Kappaleen aloitussäkeet käyvät heti asiaan:
salaliittoo epäilly jo pienestä asti
kun se Zelda menikin läpi heti ku mä lähin
ja koitin sotkee itekseni vikas labyrintis
vaik mä pidin käden koko ajan seinäs eksyin silti
Kun minä kävin peruskoulun ensimmäisiä luokkia, kuumin juttu ikinä oli Duke Nukem 3D ja muut Build-räiskinnät. Yksi luokallani ollut kova pelimies väitti vetäneensä Bloodin läpi vaikeimmalla vaikeustasolla. Asia on jostain syystä vaivannut minua kaikki nämä vuodet. Ehkä siksi, että Blood oli ja on legendaarisen haastava. Tai siksi, että kyse oli loukkauksesta: miksi minua näin selvästi yritettiin kusettaa?
Tästä päästään Khidin mainitsemaan salaliittoon. Zelda ja Blood menevät läpi heti, kun ketään ei ole katsomassa. Ja jos itse yrittää rehellisesti hikoilla läpi vaikean pelin, eksyy ja epäonnistuu, vaikka pitäisi käden koko ajan kiinni seinässä. Seinät luovat jokaiselle pelille raamit ja säännöt, joiden sisällä toimia. Mutta miksi pelata sääntöjen mukaan, kun voi valehdella?
Khidin biisi ei tietenkään kerro pelkästään lapsuuden traumoista, vaan siitä, miten aikuisten maailmassa mikään ei ole muttunut. Zelda-efekti on läsnä kaikkialla, missä on ns. onnistujia: monen monta vuotta myöhemmin samat on selitykset / näillä tyypeillä jotka puhuu vaan menestyäkseen. Biisin kertoja on väsynyt siihen, että yhteiskunta toimii samoilla periaatteilla kuin lapsuuden kusetus. Koko ajan pitää esittää olevansa jotain enemmän kuin mitä on ja antaa mielikuva suorittamisesta ja tehokkuudesta. Saan aikaan, siis olen.
Zelda-huijaus kasvaa vertauskuvaksi koko maailmanmenolle, mutta homma toimii myös toiseen suuntaan. Lapsuuden pitäisi olla sinisilmäistä aikaa totoroiden ja kissabussien maailmassa, mutta itsensä pönkittäminen on pilannut senkin paratiisin. Kertosäe ei jätä mitään epäselväksi:
mis sä olit kun mun Nintendo hävis
ja mis sä olit kun mun Nintendo hävis
oli miten oli en vieläkään luota ihmisiin
enkä varsinkaan niihin jotka veti Zeldan läpi
Tietylle ikäpolvelle Nintendo on yhtä kuin nostalginen lapsuus. Nintendon äärellä kaikki on hyvin! Siksi Paperi-T sanoo haluavansa takas '88 Contrani ääreen Ruger Hauerin kappaleessa Sfinxhuvfud, ja tämä luonnollisesti noin suomiräpin tulikivenkatkuisimman versen päätteeksi. Khidin tuomio on kuitenkin karu: Nintendo on kuin viattomuus, kerran menetettyään sitä ei enää takaisin saa. Ei edes lurittelemalla okariinaa.
Koko Khidin biisi on yhtä ulkopuolisuuden tunteen käsittelyä ja pakoa nurinkuristen arvojen keskeltä: ketä mun pitää moikata et tääl sais olla rauhas ja parhaat tyypit yleensä kissat sekä oravat / ja se joka ei kolkuttele mun ovella. Mieleen tulee taas Paperi-T, joka sanoo samat asiat vielä suoremmin: lempi-ihmiset joko alastomia tai kuolleita (Paavoharju - Tumulus).
Traagisinta koko kuviossa on se, että Shigeru Miyamoto suunnitteli The Legend of Zeldan omien lapsuuden tutkimusretkiensä pohjalta. Zelda (se peli) on mystinen seikkailu, jossa on tarkoituskin eksyä ja jäädä välillä jumiin. Peli vaatii kärsivällisyyttä, sitoutumista, ehkä vinkkien jakamistakin muiden kanssa. Eikä tärkein ole todellakaan se määränpää. Kun peli on ohi, myös seikkailu on ohi ja edessä on paluu arkeen.
Kuten oikeassa elämässä, suorittamisella ja huijaamisella ei lopulta saavuta mitään oikeasti merkityksellistä. Pyramidihuijaus on kolmioleivän paskuus, kuten kappaleessa todetaan. Vilungilla saavutettu Triforce on yhtä tyhjän kanssa kuin se kolmioleipä (tai tässä tapauksessa kolme): nopeasti ahmittu eines, joka ei täytä ja hetken päästä vain kuvottaa. Ruoka ei ole pelkästään polttoainetta, eivätkä pelit achievement-taulukoita.
Khidin kappaleesta voisi johtaa jos monenmoista elämänohjetta, mutta ehkä se tärkein on lopulta pyrkimys autenttisuuteen. Niin Miyamoton* kuin Khidin Zeldassa on jotain, mikä nostaa ne kulutussirkuksen yläpuolelle. Molemmissa on jotain rehellistä – ja siksi helposti särkyvää.
Mis sä olit kun mun Nintendo hävis?
Kiitokset biisiä koskevista huomioista Minnalle Few Feathers Short -blogista!
*Ja nimenomaan Miyamoton ensimmäisessä Zelda-pelissä. Lopuissakin on hyvää, mutta luovina tekoina ne ovat vain jäljennöksiä alkuperäisestä.